Mikä mäkijuoksussa viehättää?
Koko viime viikon kuumotteli kirjoitella. Lenkillä, uimassa ja hiekassa tallustellessani ajatuksia ja aiheita suorastaan suhisi mielessä. Sitten kuitenkin hetket menivät…lomailuun?
Vietin siis reilun viikon perinteisesti Vuokatissa. Perheeni jäi sinne vielä, ovat siellä kai puolen kesää. Eppukin olisi halunnut vielä jäädä, mutta loma vie nyt tällä kertaa eteenpäin.
Vuokatista on vuosien mittaan muodostunut osa sielunmaisemaani. Se on ollut osa elämääni niin pitkään, että sinne meneminen on jo vähän kuin toiseen kotiin piipahtaisi. Parasta siellä on kiireetön mutta aktiivinen oleminen, ja luonto. Ja siis tietenkin se, että siellä pääsen usein näkemään perhettäni ajan kanssa.
Vuokatissa on myös, kuten jo mainitsin, mieletön luonto. Suomen luontoa parhaimmillaan. Mäkiä ja vaaraa pääsee kirmailemaan niin vaivattomasti, että olisi melkein synti jättää mahdollisuus käyttämättä.
Ensimmäiset päivät menivät meikäläisen osalta pääasiassa nukkumiseen ja kevyeen puuhaamiseen Epun kanssa – käytiin pelailemassa paljasjaloin tennistä pari tuntia, lyömässä golfia rangella ja sen sellaista. Eräänä aamuna äitini sitten kysyi lähtisinkö koiran kanssa lenkille. No, miksipä sitä ei lähtisi kokeilemaan.
Ja sepäs tuntui hyvältä!
Jatkoin ja jatkoin juoksemista. Päädyin lopulta hiekkamäelle ja sitäkin sahailin puolihullun hymy kasvoillani useaan kertaan. Lepo oli tullut tarpeeseen ja nyt kaikenlainen retuuttaminen tuntui äärettömän hyvältä.
Suihkussa sitten mietin, mikä ihmisen päässä pitää vinksahtaa, että tuollaisesta vähän päättömästäkin rehaamisesta saa noin paljon aitoa iloa ja nautintoa irti. Keksin toki montakin syytä – oma aika, luonto ja maisemat, itsensä haastaminen, kehittyminen, vaihtelua lenkkeihin…
Mutta: ylitse muiden on ehdottomasti se, että mäkiä ylös juostessa en ehdi (tai edes kykene) miettimään muuta kuin jokaista askelta, jokaista hetkeä kerrallaan. En mieti edes sitä juoksenko mäen vielä kerran tai kaksi vai enkö ollenkaan. Se jää nähtäväksi, kun olen ensin tarponut yhden savotan loppuun ja miltä sitten tuntuu. En mieti, mitä mökillä tapahtuu, onko lapsi ok tai onkohan töissä kaikki hyvin, jäikö jotain tekemättä tai miten Helsingissä elämä makaa. Pienillä välietapeillakin sitä keskittyy vain haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla ja miettii, meneekö enää koskaan mitään keuhkoihin asti vai jääkö hengitys ikuiseksi pihinäksi.
Samanlaista fiilistähän saa myös metsässä kirmaillessa. Siellä kapasiteetti tosin tarvitaan oksien ja risujen, vaihtuvan ja ennalta-arvaamattoman maaston tarkkailuun sekä yleisesti ympäristön ihmettelemiseen.
