Keneen sinä luotat?

Meille kaikille tulee elämässä hetkiä, jolloin tulee punnittua tosi ystävyys ja luottamus – se, kuka on sinulle oikeasti tärkeä ja kenelle sinä olet ensisijaisen arvokas – kenen edestä olet valmis antamaan kaikkesi ja onko täällä joku joka tekisi samoin sinulle.

Hieman dramaattinen aloitus, tiedän. Mutta onhan se niin, ettei elämästä oikein tunnu selviävän yksin. Tämä on paikka, jossa on aika tärkeää, että lähellä on hyviä ihmisiä. Sellaisia, joiden puoleen voit kääntyä ja jotka voivat tarvittaessa kääntyä sinun puoleesi. Ensisijaisen arvokkaita ovat ihmiset, joihin voit luottaa sataprosenttisesti.

Voi olla, että lähellä on paljon ihmisiä, ihan mukavia tyyppejä tai jopa ihan supertyyppejä. On bakkanaaleja ja paljon yhteistä, mutta kun elämä heittää eteen yllätyksiä ja tiukkoja tilanteita ei välttämättä tiedä kenen puoleen voisi kääntyä. Tai kun käännyt, yllätyt, ettei tunne ehkä ollutkaan molemminpuolinen – tai riittävän vahva kantamaan elämän kääntöpuolia – tai vaikkei edes kääntöpuolia, mutta hetkiä, jolloin todella tarvitsisit apua, ymmärrystä, kuuntelijaa tai kannustusta ja tsemppiä.

Monesti ne ihan hyvätkin kaverit päätyvät hokemaan samaa mantraa kuin muutkin – ”kyllä se siitä”, ”kaikki mikä ei tapa vahvistaa”, ”kaikki päättyy aina lopulta hyvin”, ”sinä jos joku selviät tästä” jne. Juuri eronnutta kiikutetaan baariin etsimään lohtua halusi hän tai ei ja läheisensä menettäneelle hoetaan, että ajan kanssa suru helpottaa. Kyllähän se helpottaa – kun on oikea aika – eronnut löytää uuden kumppanin tai lohtua, jos ja kun on siihen valmis. Sureva alkaa taas nähdä iloa elämässä ja pohtii, että ehkä elämä sittenkin jatkuu. Synkällä ja/tai neuvottomalla hetkellä ihmisten hyvää tarkoittavat tsempit eivät silti lohduta. Tarvitaan ihminen (tai ihmisiä), joka jaksaa rinnalla – kuunnella ja olla läsnä – aidosti. Hän ei hoputa, ei hoe korulauseita. Hän ottaa kädestä kiinni ja sanoo, että mennään yhdessä – mä olen tässä, enkä jätä sua yksin. 

Meillä oli tapahtumarikas viikonloppu, ei siitä sen enempää – kaikki on vallan mainiosti, joten se ei ollut sillä tavalla tapahtumarikas tai mitenkään kohtalokas, kunhan sai pohtimaan.

Sunnuntaina istuin autossa ja kaiken säpinän jälkeen purskahdin itkuun. Se oli hyvää itkua. Onnea ja kiitollisuutta. Tajusin kouriintuntuvasti, että olen onnistunut löytämään elämääni ja lähelleni oikeita ihmisiä – niitä, joihin voin luottaa, jotka ovat minun puolellani ja ovat valmiita pyyteettömästi auttamaan. Ihmisiä, joilla on hyvällä tavalla avoin sydän. He ovat tarvittaessa läsnä ja jaksavat ymmärtää, miksi jokin asia on minulle tärkeä. Itku taisi jopa vähän yltyä, kun tajusin, ettei elämässäni ole vain yhtä tällaista ihmistä, vaan heitä on useampia. 

Ehkä se, miksi tämän tajuaminen on minulle aina yhtä tunteellista johtuu siitä, että olen läheisteni keskuudessa tunnettu siitä, että pärjään. Olen se ”minä itse”-nainen, joka menee vaikka läpi harmaan kiven ja hoen matkalla, ettei tartte auttaa. Silti tajuan, ettei mikään siitä mitä minulla nyt on olisi mahdollista ilman toimivaa turvaverkkoa. Siitä on hyvä muistaa olla kiitollinen, sillä se ei ole mitenkään itsestäänselvyys.

Tiedän, miten vaikeaa on löytää itselle sopivia ihmisiä – sielunkumppaneita tai ihan vain muuten hyviä ja luotettavia ihmisiä. Toivoittavasti mahdollisimman monella on sellaisia elämässä.