Oletko sinäkin #liianpaljon?
Olen jo tovin pohtinut, miten kirjoittaisin siitä, että olen nopea.
Ai, miksi siitä pitäisi kirjoittaa? No, vaikka siksi, että se on piirre, jonka kanssa olen elänyt aina – ihan pienestä lähtien. Se on myös piirre, josta olen eniten saanut kuulla kuittailua elämäni varrella. En tosin ole koskaan saanut mitään komplekseja asian tiimoilta – ei siinä olisi ollut mitään järkeä. Kiusata nyt itseään asialla, jolle en mitään mahda. Mutta jotenkin se on ollut piirre, joka on aina aika ajoin saanut muissa aikaan tarpeen kommentoida. Etenkin olen tuta nahoissani, että se on outoa tyttölapselle – pojat on poikia, mutta että vilpertti tyttö.
Elinkin pitkään oletuksessa, että nopeus ja vilkkaus on muiden mielestä ihmisessä jotenkin huono asia. Moni tuntuu rinnastavan sen säheltämiseen, huolimattomuuteen, jopa ajattelemattomuuteen tai ”vauhtisokeuteen” – että pysähdy nyt hyvä ihminen. Niinpä on ollut virkistävää kuulla näin aikuisiällä, miten rauhallisesti ja terävästi suhtaudun asioihin ja itsekin huomata, että teen asiat loppujen lopuksi tosi huolellisesti ja tarkasti. Hoksaan homman juonen tai kehittelen vaihtoehtoja vikkelästi ja tartun turhaan vatuloimatta toimeen – ja sen mihin päätän ryhtyä toteutan sitten nopeasti.
Olenkin tässä aikuistuessani oppinut ymmärtämään, että nopeuteni on oikeastaan minun vahvuuteni. Vaikka tehoiluni ja vilkkauteni varmasti vielä tänä päivänäkin joitakin ihmisiä ärsyttää, osaan nähdä asian enemmän toisen ongelmana kuin minun. En ehdoin tahdoin halua tai tykkää toisia ärsyttää, joten en voi sille mitään, jos joku tavastani olla ärsyyntyy.
Ja niin, sitten hieman syvemmälle asiaan – voitte ehkä kuvitella, miten kiva on ollut viime aikoina lukea muista vilkkaista ja nopeista naisista. Kristiina Komulainen kertoi haastattelussa, oliko Anna vai Me Naiset, saaneensa entisiltä alaisiltaan palautetta siitä, että hänen vauhdissaan oli ajoittain hengästyttävää yrittää pysyä mukana. Samaa sanoi Marttaliiton toiminnanjohtaja Marianne Heikkilä (en muista missä). Viimeisimpäni ajatusten herättäjänä toimi Camilla Tuomisen Tunnekuvakirja, jossa on ihan oma kappale ”minä olen #liian paljon” – siinä Camilla kirjoittaa, miten sai mm. esimiehiltään lannistavaa palautetta liiasta innokuudestaan ja pirskahtelevasta olemisestaan.
Kuten Camilla kirjassaan hoksaa, niin hoksasin (jo onneksi nuorena) minäkin etsiä työn, jossa voin olla aika rennosti ja aika paljon oma itseni. Ei tarvitse yrittää runtata työpäivän ajaksi elämäniloaan ja omia piirteitään syvälle sisimpään ja vetää roolia. Olen läpi elämäni liputtanut hyvän (työ)ilmapiirin nimeen. Olen tiennyt, että on olemassa työpaikkoja, joissa ihmisten erilaisuus nähdään rikkautena – heitä ei ainakaan arvostella luonteenpiirteiden tai minkään ulkoisen seikan perusteella. Niinpä olen rohkeasti myös osannut sellaista etsiä ja jopa vaatia. Jos mopo on uhannut karata käsistä, minä olen uskaltanut ottaa asian puheeksi – halunnut, että kaikilla on hyvä olla. Töihin pitää olla kiva tulla.
Ja sama pätee kaikilla elämän osa-alueilla. Aina ei voi valita, tiedän senkin, mutta jokainen voi sentään itse yrittää olla vähän parempi muita kohtaan.
Onko täällä muita vilkkaita ja nopeita tyyppejä?
Niin ja yksi kysymys, joka kiertää edelleen mielessä – miten ihminen voi olla liian paljon? En ymmärrä.