Pikkumustaa ostamassa
Olen tässä viime aikoina huomannut, että naisena juhliin valmistautuminen on yhtä aikaa tavattoman ihanaa ja turhauttavan kamalaa. Olen pääasiassa melkoisen lungi pukeutuja ja eläjä, mutta sitten paukahtaa postista kutsu häihin, joissa pitäisi myös tavalla tai toisella edustaa ja esittäytyä. Mihin tahansa turakaisten (=ystävien) bile- ja kaljailtamaan löytyy kyllä asuja ilman suurempaa tuskaa, myös cocktail-tilaisuudet hoituu suht vaivattomasti. Mutta tsiisus kraist, että esiin nousee yhtäkkiä melko absurdisti, tavoistaan poikkeavasti stressaava, ajoittain jopa sietämättömän itsekriittinen nainen, kun sitä todella haluaisi panostaa ja olla ”täydellinen”. Tiedän, häissä morsian on täydellinen. Tarkoitan nyt sitä sellaista täydellisyyttä, että voin täysin huoletta juhlia rakkautta, rennosti ja itseeni tyytyväisenä. Ilman, että on yhtään sellainen olo, että epämätsääkö kengät nyt kuitenkin johonkin, laukkukin taitaa olla kumma, olisiko pitänyt ottaa toisenlainen takki tai kynnet on väärän väriset, olisi sittenkin pitänyt käydä kampaajalla tai kosmetologilla ja meikit varmaan valuu enemmin tai myöhemmin jne.
Olin ensin päättänyt, että otan koko hässäkän tyylilleni uskollisena rennosti ja näin ollen multa löytyy sopiva mekko kaapista. No, yhtäkkiä en ollutkaan asiasta enää yhtään niin varma. Niinpä selailin toista viikkoa mekkoja netissä, josko eteen kuitenkin tulisi jotain kivaa ja kaunista. Jokaisessa oli kuitenkin jostain kumman syystä jotain, mikä ei tehnyt mekosta juuri minulle sopivaa ja täydellistä yksilöä. Tuskailin, voiko tosiaan olla niin vaikeaa löytää ihanaa mekkoa! Niitähän suorastaan tursusi nettikauppojen sivuilla. Mistä tällainen yhtäkkiä tuli!? Aivan puskista. Ja huomasin myös, että kun nainen (minä siis) alkaa stressaamaan, on vain taivas rajana. Pohdin jo omaa mielenterveyttäni ja ylireagointiani, kun illalla seisoin vessassa loisteputken valossa ja katselin onko ihohuokoseni ok ja mistä näitä finnejäkin nyt yhtäkkiä on ilmestynyt. Että nyt pari läpsyä poskelle ja takaisin maanpinnalle, kiitos.
Mutta niin, lopulta löytyi sopiva pikkumusta, Asokselta. Se lentää parastaa aikaa mun luo.
Ostin mekon siis mustana, kuvat olivat Asoksen sivuilla pääasiassa valkoisesta versiosta, joten siksi niitä tässäkin yhteydessä.
Valinta ei ollut helppo, sillä kuten jo totesin, täysin selittämättömästi olin päättänyt, että jokaisessa mekossa on jokin ongelma. Tässä se oli se, että mekko on vartalonmyötäinen. Yritin etsiä sellaista sopivan rentoa, melko klassista hääjuhlamekkoa. Ja silti palasin koko ajan takaisin tähän. Ystäväkin suositteli ostamaan, kun asiaa hänelle epäröin. Ja siis syyhän harkintaani oli täysin tyhmä ja pinnallinen (kuten kerroin, se kuuluisa järjen ääni oli jossain vaiheessa sammunut mekkomerta selatessani) – mietin, voiko tuossa mekossa oikeasti syödä tai juoda? Siis, että laitan itseni kauniiksi ja sitten joudun pönöttämään tuossa mekossa ja miettimään, että alanko illan aikana näyttämään siltä, että olen kolmannella kuulla raskaana. Ja asiaahan ei yhtään helpottanut, että vieressä mies pohti ääneen, kuinka helppoa miehen on pukeutua juhlaan. Niin.
Niinpä siis pohdin aikani ja hiljalleen palasin taas järkiini. Katselin naistenlehdistä iltapuvuissa tepsuttavia naisia ja tajusin, että kaikki näyttävät hyvältä, myös vartalonmyötäisessä mekossa. Itse asiassa olen aina pitänyt enemmän muodokkaista naisista, kuin hirmuisen hoikista naisista. Onnistuin toki myös murehtimaan, etten ole nyt päässyt edes treenaamaan kunnolla, kun tämä flunssapirulainen puri. Miksi pitää olla niin itsekriittinen? Se, mitä ei tasan muissa arvostele tai katso kieroon, näyttää omassa itsessä muka karmaisevalta tai ylitsepääsemättömältä. Ja, kun se ei edes ole mulle kovin tyypillistä ajatusmallia.
Kun olin hiljalleen palautumassa maanpinnalle, mekkokin tilattuna sekä pizzaa, pastaa ja karkkia pussikaupalla flunssan kourissa syöneenä hipsin toissa aamuna alas ja katsoin peiliin. Se näytti tältä:
Niin, että ihan oiva mimmi se sieltä katseli takaisin. Vähän väsyneen näköinen ja voipunut, kolmisen viikkoa treenitaukoa takana ja mussutanut, mitä on mieleen juolahtanut, mutta silti – sieltä tuijotti minä, ihminen, johon olen päättänyt suhtautua armollisemmin. Lupaan postata kuvan parin viikon päästä häistä, että oliko kaikki stressaaminen ja itsensä suomiminen peilin edessä todella sen arvoista. Hyvää viikonloppua! Viihdytään itsemme kanssa, eiks je?