Elämä on ihan sairaan kivaa!
”Elämä on ihan sairaan kivaa!”
Näin huudahti lapseni päivänä eräänä ja hyppäsi iloisen hypyn kiveltä nurmikolle.
Ja tällä (teko)syyllä voinenkin todeta, että blogi hiljeni muutamiksi päiviksi. Ollaan vaan pidetty kivaa ja nautittu aurinkoisesta kesästä.
Mutta jotta tähän postaukseen tulee myös jokin syvällisempi pointti, niin voinen kirjoittaa lauseen pätkän siitä, miten äidin sydän laulaa hoosiannaa, kun oma lapsi nauttii silmin nähden elämästä.
Olen aina, ihan Epun syntymästä asti, halunnut iskostaa lapseeni elämänilon sekä sellaisen yleisfiiliksen, että kaikki järjestyy ja elämä on aika kiva juttu (niiden muiden itselleni äitinä tärkeiden juttujen ohella).
En ole väen vängällä tätä puristanut itsestäni (feikki on aina feikkiä ja sen lapsi kyllä tunnistaa), mutta salaa toivonut, että sellaisen onnistuisin lapselleni tarjoamaan – ihan olemalla oma itseni. Unohtamatta tietenkään kaikkia muita lapselleni tärkeitä ja merkityksellisiä ihmisiä.
Ja nyt kun tuo tirppa sen iloisesti kiljahti ilmoille läikähti sisälläni aivan ensimmäisenä suunnaton ilo. Jes! Me ollaan tehty ainakin jotain tässä elämässä oikein.
Ja sitten illalla, kun katsoin levollisesti nukkuvaa lastani myös huoli ja sanoisinko jopa pelko. Pelko ja huoli siitä, että tuolla tirpalla on edessään vielä koko elämä. En voi yhtään ennustaa mitä hänen tielleen tulee osumaan.
Mieleeni tulvi ajatuksia, mikä voisi tuon elämänilon vielä sammuttaa. Vaikka minä äitinä tekisin mitä.
Sitten karistin sen kaiken pois mieleni päältä, silitin pientä päätä ja päätin, että me voidaan elää vain tässä hetkessä. Tämä hetki on ihan sairaan kiva. Sitä ei kannata tulevaisuutta murehtimalla pilata. Otetaan yhdessä asia kerrallaan vastaan sitten kun niiden aika on.