Poseeraus – I know it
En siis todellakaan osaa! Kamera on tehty vihaamaan mua ja mut kameraa. Mutta eipä siinä, siksi on äärimmäisen lystikästä jakaa tämäkin tieto täällä, kuvien kera – kuinkas muutenkaan.
Eli olimme häissä viime viikonloppuna. Kovasti lupasin jakaa kuvan pikkumustastani, jonka pitkän harkinnan jälkeen ostin. Peilistä homma näytti ihan hyvältä, mutta linssin läpi…niin…
Zero points.
On käynyt selväksi, että mun on vaikea ottaa kuvaustilanteet tyynesti. Selitän koko ajan ja kun yritän olla ihan vain paikallani, hiljaa ja liikkumatta, tuntuu, että naamalla on tekaistu, tyhmä, kumma (jne.) ilme – ja itse asiassa, niin näyttäisi todella olevankin! Hah.
Eli tässä koko illan saldoa, tsiisus (omalla vastuulla jatkatte):
Juu, hyvä idea, että tuon alun heilumisen jälkeen mä vaikka kävelen, niin ei tarvitse yrittää pönöttää. Ai, ei sittenkään niin hyvä idea. No, entäs, jos illan tullen yritetään uudelleen, vaikka taas ulkona ja seisomisen sijaan yrittäisin istua? Kuvaajakin sanoi, että näytän goottiprinsessalta. Juuri sitä, mitä haettiin…
No, eihän sitä nyt vielä luovuteta. Sisällä ei ollakaan vielä yritetty, eh?
Kiinteistövälittäjä/desperate housewife/itseäni kymmenen vuotta vanhempi rouvashenkilö tässä morjens! Ei luojan tähden! Hyvä, että itseni tuosta tunnistan. Äiti ei varmaan edes tunnistaisi. Yhdestä kuvasta sanoi kuvaajakin, että näytän lähinnä syöpäpotilaalta. Sillälailla.
Että mites vaikka Addams Family-teemalla tai eri filtterillä yhä lähemmäs kuolemaa – corpse bride-look? Hullummaksi siis menee loppua kohden. Luovutan!
Että lopulta koko session ja illan ehkä (paino sanalla ehkä) paras kuva oli sitten tämä:
Jossa en tuossakaan liiemmin näytä itseltäni. Well done, baby, well done. Ens kerralla sit.
Lystikästä viikonloppua!