Lapselle harrastus

Olemme lähdössä ihan tuossa tuokiossa ajamaan kohti mummulaa eli siis minun lapsuudenkotiani. Matkaan menee hieman vajaa nelisen tuntia, joten on ihan kiva päästä matkaan ajoissa. Ei tarvitse sitten tuttuun tapaan iltamyöhillä hiipiä kylään ja on aikaa pysähtyä matkalla ajan kanssa syömään ja leikkimään, ehkäpä tällä kertaa Tampereella. Normaalisti työviikon jälkeen kun aloittaa tuon reissun, niin sitä iloitsee, jos ei tarvitse pysähtyä ollenkaan (aika lyhenee lähemmäs kolmea tuntia) ja jos tarvitsee, niin sitten pissa- ja kahvi/välipalatauolle lähinnä.

Mutta siis postauksen aihe nousi tällä kertaa mielen päälle ja sitä kautta sormenpäihin kahdesta asiasta – ensinnäkin avasin vanhan läppärini ja selailin vanhoja kuvia ja toiseksi siitä, että olemme menossa moikkaamaan mummua ja pappaa. Papalla (minun isälläni siis) on urheiluhalli ja urheilutarvikeliike, jota hän pyörittää. Mummulaan meno siis tarkoittaa sitä, että pääsemme kirmailemaan ympäri hallia, pelaamaan tennistä ja sählyä ja mitä nyt mieleen juolahtaa. Lisäksi mummu soitti eilen, että pappa on tilannut pojallemme uuden, isomman polkupyörän, jota voidaan testailla ajelemalla ympäri tenniskenttiä ja toki pihojakin, voidaan ottaa se sitten mukaan kotiin viikonlopun päätteeksi.

Lisäksi juttelimme eilen poikani kanssa, kun kuljimme jalkapallokentän ohi – tai siis kentän, jossa pelattiin sillä hetkellä jalkapalloa – että, mitä hän mahdollisesti haluaisi alkaa harrastamaan. Olen vitkutellut varsinaisen harrastuksen aloittamista, sillä reippailemme ja urheilemme paljon yhdessä koko perhe enkä siis oikein ole nähnyt järkeä raahata lastamme johonkin seuraan tekemään sitä muiden opastuksella. Haluan ainakin vielä viettää illat ja viikonloput lapseni kanssa itse puuhaillen – en vieden häntä paikasta toiseen ja kotiin lähinnä syömään ja nukkumaan. 

Olen pelannut poikani kanssa sählyä, jalkapalloa ja tennistä, käynyt pyöräilemässä, hiihtämässä ja luistelemassa. Isänsä on vanha uimari, joten hän on opettanut poikamme uimaan. Papalta olen tilannut tennisvalmennuksen, sillä hän on valmentanut aikoinaan myös meitä. Itse olen pelannut mm. salibandya SM-tasolla ja koen osaavani opettaa tärkeimmät kikat. Mutta niin, olen silti alitajunnassani miettinyt, että jossain kohtaa toivoisin poikamme myös harrastavan jotain hieman syvemmin, vaikkapa sitten seurassa.  Poika itse vastasi haluavansa harrastaa tennistä ja jalkapalloa, koska kertoi olevansa niissä hyvä. Hän on myös kertonut, että haluaa isompana treenata äidin kanssa, oiiii. Olen itse urheillut aina, joten olen tottakai pähkinöinä siitä, että lapsemme on todettu moneen otteeseen motorisesti ikätasoistaan lahjakkaammaksi ja silmin nähden nauttii liikkumisesta ja erilaisista lajeista. Olen myös onnellinen siitä, että hän tuntuu perineen pappansa pallosilmän eli käsi-silmäkoordinaatio on ainakin kohdillaan.

Ja eihän sen harrastamisen tietenkään pelkkää liikuntaa ja urheilua tarvitse olla. Olen pienestä pitäen mm. maalannut poikamme kanssa. Se on muuten puuhaa, jota lapsen isä vihaa – kun äiti ja poika heittäytyy vallattomaksi pensselin kanssa, niin tokihan siitä aina vähän sotkuakin saadaan aikaan. Ja sitten on tietenkin musiikki – lapsen isä on rumpali ja luvannut kasata nyt rumpunsa ja opettaa poikaamme soittamaan. Joululahjaksi hän saikin jo ensimmäiset, pienet rumpunsa.  

Lisäksi hän on päässyt pienestä lähtien isin mukana töihin:

Kovin on ajatuksia herättävää pohtia, mihin lastaan ohjaisi, kun vaihtoehtoja ja kiinnostuksen kohteitakin tuntuu olevan pilvin pimein. Tietenkin löytämään ne jutut, joita hän itse rakastaa ja haluaa tehdä. Mutta minkä ikäisenä ja kuinka paljon jne. Ajattelen, että vanhemmat tietenkin tuntevat lapsensa ja hänen vahvuutensa ja heikkoutensa parhaiten. Olen itse odottanut niin kauan, että koen lapseni jaksavan harrastaa – päiväkoti ja koko elämä, kaikki uudet jutut, joita koko ajan oppii väsyttää luonnollisesti pientä ihmistä. Viime aikoina olenkin vihdoin huomannut, että meillä tuntuu riittävän virtaa iltaisin niin paljon, ettei harrastus varmasti olisi pahitteeksi. Nyt enää päätetään mitä ja kenen toimesta.

Itse koen, että parasta, mitä omat vanhempani ovat aikoinaan tehneet on se, että he ohjasivat meidät (etenkin minut) – hieman ylivilkkaat ja ylienergiset lapset urheilun pariin. En tiedä (enkä halua tietää), mihin pahuuksiin olisin ylitsevuotavan energiani muutoin purkanut. Toivon samaa lapselleni, että liikunta ja urheilu on hänelle enemmän tapa elää kuin pelkkä harrastus. Ja myös se, että hän ymmärtää, että ihan yhtä ok on tykätä vaikkapa lukea, valokuvata, maalata tai vaikka soittaa viulua. Pääasia, että vanhemmat auttaisivat löytämään lapsen kanssa yhdessä hänen oman juttunsa eikä ajaudu ajamaan omia unelmiaan lapselle.

Ja sitten kohti mummulaa!