Ooksää kuallu ku ei o montte aika mittä kuulun?

Kyllä täällä vielä henki pihisee, ja niin pihisee muuten viimeiset lomapäivätkin. Olen ollut viime päivät taas täynnä ideoita vähän joka suuntaan, mutta muu elämä tuntuu taas tulevan eteen. Tai ei edes se kuuluisa elämä, vaan olen vihdoinkin yrittänyt priorisoida niiden vähän kivempien juttujen edelle niitä, joita usein niin mielellään lykkäisi listan viimeiseksi ja vähän seuraavallekin listalle.

Kyllä, kyseessä on lopputyön litterointien läpikäyminen ja sisällönanalyysi. Tuon urakan edessä yhtäkkiä vessan siivoaminen, vaatekaappien järjestäminen ja varastojen inventaario alkaa tuntumaan ensisijaisen tärkeältä. Olenkin miettinyt, että kissa pitäisi pestä, Skitles-karkit erotella värien mukaan ja lapsen varpaanvälit puhdistaa. Eikä tuota urakkaa varten missään nimessä kannata sen enempää laittautua – sitä voi suosiolla linnoittautua peittojen alle, ottaa kynä ja muistiinpanovälineet kauniiseen käteen ja nöyrtyä siihen, että elämä etenee nyt hetken ilman minua ja pari päivää niin, etten edes tajunnut niiden olemassa oloa.

Ei vaan, ihan mukavaa tuo on, kun sitä vain aloittaa tekemään, mutta siihen tarttuminen on vähän kuin kiertäisi viikon päivät..niin, en edes keksi mitä. Sitä tietää, että dead linet paukkuu piakkoin, pitäisi tehdä ja nyt olisi aikaakin ja näinhän suunnittelin. Mutta kun. Kyllähän sitä huomennakin ehtisi. Onhan tuo nyt jo ihan hyvällä mallilla. Ja kun kuitenkin tietää, että kaiken jälkeen tulee hyvä olo siitä, että teinpäs! Eihän se edes ollut kamalaa. No, nyt on tehty!

Omaa työtäni – sen ajankohtaisia teemoja ja haasteita, kehittämistä ja struktuureja – tuossa käsitellään (siis päivätyötäni, sitä, mistä minulle palkka joka kuukausi maksetaan), joten lukeminen on kaiken kaikkiaan ollut antoisaa ja ajatuksia herättävää. Minulla on litterointien läpikäymisen jälkeen taas uskoa siihen, että työstäni tulee hyvä ja ennen kaikkea tarpeellinen. Paineita ei toki vähennä se, että oma tiimini ja esimieheni odottaa saavansa valmiin työni luettavaksi. Ja entinen tiimini  myös. IIK! Välillä mietin, että nyt sekin vähä fiksuuteni ja älykkyyteni heidän silmissään karisee – näen jo ammattitaitoni sirpaleina lattialla, matkalla toimiston roskakoriin. Eikä muuten helpota sekään, että olen suorittanut opintoni hyvällä keskiarvolla ja haluan lopputyöni samaan vitosten linjaan.

Mutta nyt takaisin viimeisiin lomapäiviin, huithait stressille ja pakertamiselle. Kyllä minä tuon peijakkaan vielä kansiin puristan, kevääseen mennessä.