Ei uhriuduta
Olen hyvän tovin pohtinut, miten tämän pukisin sanoiksi. Olen aloittanutkin pari kertaa, mutta jotenkin en vain ole onnistunut saamaan asiaa ulos sellaisena kuin se mielessäni pyörii.
Sitten – halleluja – sain lahjalehtenä kotiin uusimman Kauneus & Terveys lehden. Pläräsin sen aurinkoisena päivänä rannalla köllötellessäni läpi ja sen sivuilta sain vihdoin oikeat sanat! Ilona Rauhalan kysymys & vastaus-palstalta.
Ilona toteaa vastauksessaan: ”Tulen vihaiseksi naisista, jotka tekevät itsestään uhrin”. Kiitos! Juuri noita sanoja olen hakenut.
Kuva täältä
Ja miksi minä sitten puhisen uhriutumisesta?
Älä laihduta-päivä oli 6.5. Lueskelin tuolloin monia erilaisia postauksia, hyvin monesta erilaisesta blogista. Aivan mahtavaa, että moni meistä lähti mukaan ja kirjoitti omia ajatuksia ja kokemuksia tärkeän teeman ympäriltä. Oman jorinani voi lukea täältä.
Lisäksi heitän heti tähän kärkeen disclaimerin, etten missään nimessä halua tällä postauksella arvostella ketään, en vähätellä kenenkään kirjoitusta, kokemaa tai näkemää. Kaikki kirjoitukset, jotka luin olivat timanttia – juuri se kirjoittajan oma kokemus ja näkemys ja sellaisenaan vallan hyvä.
Mutta jäin pohtimaan niitä lukuisia tilityksiä siitä, miten ja kuka on heidän kehoaan tai ulkonäköään arvostellut. Se tuntuu ehdottomasti pahalta (ja on väärin) – moukkia ja ajattelemattomia ihmisiä valitettavan paljon tähän maailmaan mahtuu. Olen myös työssäni jutellut useasti tästä aiheesta nuorten tyttöjen kanssa ja jäänyt välillä lähes sanattomaksi, kun kuulen mitä kaikkea he joutuvat kuulemaan ja ottamaan vastaan. Ja kyllä, olen itsekin saanut jos jonkinlaista aivopierua osakseni.
Lopputulemana jäin kuitenkin pyörittelemään pieneen mieleeni, että miksi me otamme sen vastaan?
Kuva täältä
Ymmärrän vallan hyvin, että tilanteita tulee ja menee. Moni näistä ”sanomisista” tulee vieläpä niin yllättäen, ettei aina voi mitenkään olla sanan säilä valmiina. Aina se ei edes ole viisasta – joskus voi olla melkein parempi antaa olla tai vaikka reilusti näyttää keskisormea ja jatkaa eteenpäin. Olen vahvasti sitä mieltä, että meidän kaikkien asenne voisi olla lähempänä ylläolevaa kuvaa.
Jotenkin pistää vihaksi, jos tässä asiassa jäädään uhreiksi. Vieläpä sellaisiksi, ettei saada koskaan sanottua vastaan, mutta sitten pillitetään hiljaa itsensä uneen. Olen aiemminkin sanonut ja sanon jatkossakin, ettei mikään muutu vaikenemalla. Eikä ainakaan sillä, että vaietaan siellä missä ei pitäisi ja avaudutaan sitten aivan väärässä paikassa ja seurassa.
Meidän pitää puolustaa itseämme ja omia rajojamme. Vetää omat rajamme. Ei kukaan muu tiedä, missä meidän toleranssi menee – eikä mun mielestä ole väärin huomattaa, jos joku niitä rikkoo, tahallisesti tai tahattomasti.
Ugh.