Epätavallinen nainen?
Kylläpäs nyt hörötyttää. Kävimme eilen lyhyen, mutta asiallisen keskustelun miehen kanssa.
Leivoin eilen sämpylöitä, keskustelu ei kylläkään liittynyt suoranaisesti niihin. Mutta askaroin uunituoretta leipää itselleni iltapalaksi, ja kuten kaikki leiponeet saattavat tietää, voi sulaa uunikuuman sämpylän päälle. Yritin näin ollen tavoitella leivälleni optimaalista lämpötilaa – notta kevytlevite sulaa hieman, mutta ei kokonaan. Että sitä jää sopivasti leivälle sellaisiksi sattumiksi juuston alle. En missään nimessä halunnut, että se sulaa kokonaan ja imeytyy leipäni sisään. Silloin tulee tunne, että pitäisi ehkä lisätä. Järki kuitenkin sanoo, ettei kannata, kun sitä on siinä sulaneena jo viikon tarpeiksi. Halkaisin siis sämpylän ja heiluttelin paloja ilmassa, tavoitellen sopivaa lämpötilaa.
Mies alkoi nauramaan minulle ja touhuilleni. Minuakin alkoi naurattaa, sillä tiedän hänen pitävän minua vähän hassuna ja nurinkurisena ihmisenä. Kysyin siinä hetken naureskeltuamme, millaisten naisten kanssa hän on ennen sitten ollut tekemisissä, kun minun toimintani tuntuu häntä ajoittain niin paljon hämmentävän ja huvittavan? Hän vastasi: ”sellaisten vähän tavallisempien”. Hmm…
”Siis, miten niin mä en ole tavallinen? Mitä sä tarkoitat tavallisella?”
Olen saanut melko usein kuulla olevani hänen mielestään yhden sortin hippi. Veikkaan, että hän voisi myös sanoa minua huolettomaksi, lapsenmieliseksi, itsenäiseksi, impulsiiviseksi (oikukkaaksi), mutkattomaksi, spontaaniksi, naurankin kuulemma kummille jutuille ja teen asioita poikkeavalla eli omalla tavallani (itse ajattelen tätä luovuutena tai kekseliäisyytenä, ongelmanratkaisuna). Niin ja ei sovi unohtaa, että hän varmasti myös sanoisi minua omaehtoiseksi, itsetietoiseksi ja temperamenttiseksi (suomenna: vitun hankalaksi ihmiseksi, joka ei anna tuumaakaan periksi, jos olen jostain jotain mieltä). En ymmärrä.
Ja, kun nyt aiheeseen lähdin sukeltamaan, niin meninpä sitten kysymään, mitä hän oikeasti sanoisi. Tiedän, otin tietoisen riskin. Hän vastasi noin äkkiseltään epätavallisuuteni syiksi muun muassa sen, että minulla on ikääni nähden kumman paljon elämänkokemusta (ja viisautta), ottaen huomioon, että minulla ei ole millään akselilla takanani vaikeaa elämää tai lapsuutta – olen kuulemma ikäisekseni saavuttanut paljon (joo, kun on ikiliikkuja ja tekijä niin sattuu ja tapahtuuhan sitä). Minussa on hänen sanojensa mukaan myös paljon eteenpäin vievää voimaa ja teen asioita epätavallisilla tavoilla ja välineillä – elämä kanssani siis tuskin tulee olemaan pysähtynyttä tai rutinoitunutta arkea (osuipas oikeaan, vihaan rutiineja. Enkä myöskään ymmärrä, miksi voita ei voi levittää tarvittaessa vaikkapa lusikalla tai villasukkia käyttää tumppuina??). Lisäksi puhun paljon, käytän äänitehosteita (eikö meistä kaikki?), liikun enemmän kuin laki sallii, enkä hirveämmin jaksa välittää minkään sorttisista sosiaalisista paineista.
Kaiken tämän jälkeen oli pakko kysyä, että jos minä olen hänen mielestään hippi ja jotenkin epätavallinen, niin mikä hän sitten itse on? ”Punkkari ja konservatiivi”. Siinä tulikin seuraavaksi vuodeksi nauramista. Mutta siis itse idea tässä postauksessa oli se, että olen saanut kuulla hyvää palautetta ihmissuhteissani siitä, että en ole ihan tavallinen mamma. Ihan uutta tietoa eilinen keskustelu ei siis ollut. En vain oikein vieläkään tiedä, miten te muut naiset sitten asioita teette?
Johtuneeko luonteenlaatuni isästäni, jota voisi kuvailla hieman elämäntapaintiaaniksi vai jopa siitä, että olen kasvanut kahden isoveljen siipien suojassa ja siksi naiselliset kotkotukset ovat aina jääneet minulle hieman vieraiksi..? Voiko pikkupitäjän elo juurtua jotenkin ihmiseen? Vai pohjalaisuus? Mene ja tiedä. Niin kauan kuin minussa henki pihisee, aion olla oma, omituinen itseni. Onneksi olen löytänyt kaveriksi tälle matkalle vähintään yhtä kummallisen kumppanin.