Ikääntymisen merkit
Katselin itseäni eilen ohimennen peilistä ja totesin, että naamatauluun on viimeisten kuukausien aikana hiipinyt jostain kymmenisen vuotta lisää. Loman tarpeessako…? Kyllä. Tiedän, että tämän hetkinen väsähtänyt olemus ja sen näkyminen kasvoissa johtuu viime aikojen kiireestä ja työtilanteesta.
Toisaalta nauroin kotona miehelle, että toisin sanoen näytän tällä hetkellä ikäiseltäni. Olen saanut kuulla jo pitkään, miten paljon nuoremmalta näytän. Saan aina epäuskoista tuhahtelua osakseni, kun kerron todellisen ikänä. Ikäni veikataan lähes poikkeuksetta 6-12 vuotta alakanttiin. Tämä tosin on jo ihan oman postauksen arvoinen asia kertoa paljonko se korpeaa ja miksi.
Ja sitten itse asiaan. Luin pitkästä aikaa Endorfiinikoukussa-blogia. Siellä skrollailin ’Tissit’ postaukseen, jossa Elina kirjoittaa, että ikääntymisen merkit harmittavat varmasti meistä jokaista, vaikka niihin yritämmekin armollisesti suhtautua. Hmm…hmmmm…hmmmmmmmm.
Voinee johtua siitäkin, että aika on kohdellut minua suht hyvin, mutta en pystynyt samaistumaan. Naisille hoetaan mantrana kaikkialla, miten saatanasta vanheneminen on. Kuinka pitää tehdä kaikkensa estääkseen tämän kavalan taudin leviäminen. Vähintäänkin osata piilottaa kaikki muutokset hyvin. Ostaa oikeasta kohdasta muotoilevia tukisukkahousuja ja tissejä kohottavia rintaliivejä, vetää vatsaa sisään, värjätä harmaat piiloon. Seuraavalla levelillä käydään jo kirurgin veitsen alla, kun alkaa ahdistaa oman kehon LUONNOLLINEN muutos. MITÄ!?
Minä rakastan jokaista naururyppyäni, jonka olen saanut. Julkaisen riemusta kiljuen someen kuvan, johon olen saanut taltioitua edes muutaman vanhenemisen merkkini. Haluan vanheta. Se kertoo minulle kokemuksesta, eletystä elämästä, jopa elämänviisaudesta, kypsyydestä, kauneudesta. Kaunista ei minulle ole virheetön pinta, kaunista on ihminen tarinoineen ja elämän jättämine merkkeineen.
Minulle jokainen ikääntymisen merkki kertoo siitä, etten ole enää tyttönen enkä heitukka. Ahmin elämää nälkäisenä, sillä opin ja ymmärrän koko ajan enemmän. Kehoni on minulle tottakai tärkeä, sillä toista en tule saamaan. Haluan tietysti pitää tästä ”sieluni temppelistä” hyvää huolta, sillä haluan jaksaa ja olla tällä pallolla mahdollisimman pitkään. Mutta kilometrit saa kyllä näkyä. Olisi jotenkin hämmentävää, että minä ihmisenä kasvan, opin ja kehityn, mutta kasvot ja keho säilyisivät kaksikymppisenä. Itseasiassa aika puistattava ajatus.
Hampaani eivät enää ole puhtaan valkoiset. Tissini eivät ole ehkä parhaimmillaan, sillä on tässä yksi lapsikin imetetty. Silmistäni näkee vuosi vuodelta paremmin olenko levännyt riittävästi ja ihokin osaa ajoittain olla väsähtänyt ja samea. Kehoni ei enää palaudu niin hyvin kuin nuorena – ei treeneistä, mutta ei hippaloistakaan. Hiukseni saattavat ohentua ja mitä vielä? Kaikki on mahdollista. Mutta se olen minä. Se on se tie, miten minä vanhenen. Sekin on mielenkiintoista. Että miten minulle käy.
Haluan vanheta arvokkaasti. Siihen ei kuulu halua peitellä ja hävetä itseäni. Toivon, että moni muukin lopettaisi itsensä häpeämisen sekä ikääntymisen merkkien pelkäämisen. Ei ole helppoa, mutta kyllä siihen tottuu. Joskus kannattaa katsoa itseään peilistä ja totutella omaan kehoon ja sen muutoksiin. Se olette te – arvokas ja ainutlaatuinen yksilö ja keho. Sitä sallisin kaikkien vaalia ja rakastaa.
P.S. Enkä sitten tarkoittanut tässä, että ei pidetä kehosta ja itsestämme huolta. Minä nimenomaan haluan pitää kehostani huolta, sillä tämä on ainoa kuori, jonka olen saanut. Haluan, että kehoni kestää, sillä sen avulla voin toteuttaa itseäni, kokea asioita, matkustaa ja ponnistella. Mutta sen ikääntyminen on luonnollista. Sitä ei minun mielestäni pitäisi joutua häpeämään ja peittelemään.