Iltasatuja

Olen odottanut lapseni syntymästä asti, milloin olisi oikea aika lukea pidempiä satuja ja tarinoita. Siis siten, että tuo pieni ihminenkin saisi siitä jotain irti – pystyisi pääpiirteittäin seuraamaan tarinaa ja eläytymään siihen oman mielikuvituksensa varassa, jopa jatkamaan seuraavana iltana edellisiltana luetusta ja luomaan kaikesta, monen illan aikana kuullusta, jota kuinkin koherentin kertomuksen. Jo vauvana yritin, mutta sehän vain piti pientä kääröä hereillä. Taaperoiässä sama juttu + se, että härväämisen määrä oli lisääntynyt sitä mukaa, kun motoriikka ja omatoimisuuskin kehittyivät.

Mutta nyt! Halleluja! Taaperoiästä lannistuneena olin hieman epäuskoinen, kun lapsi itse valitsi paksun Muumi-kirjan iltasaduksi. Tiedän, hän teki sen kiusallaan, sillä hän vaati luettavaksi satatuhattamiljoonaa iltasatua ja minä vastasin, että luetaan yksi, sillä kello oli niin paljon. Niinpä tuo pikku näsä valitsi koko kirjahyllyn paksuimman kirjan. Hah!

Ensimmäinen luku meni ensin hyvää asentoa ja rauhaa etsiessä, sen jälkeen muutamia kuvia katsellen ja kysellen ihmetystä herättäviä seikkoja. Toinen luku sen sijaan menikin jo rauhassa kuunnellen ja loppua kohden pilkkien. Ja lopulta tapahtui ihme:

Lapsi nukahti äidin tasaiseen ääneen ja kesken kaiken. Ihanaa! Tämä on niitä hetkiä, kun kokee itsensä vähintäänkin vuoden äidiksi.