Jumalan hylkäämä pikkukaupunki
Ai, miten mä rakastan marraskuuta! Viime vuoden marraskuussa ajelin Helsingistä Seinäjoelle ystävän luo kylään ja kuuntelin koko matkan Sigur rosia. Aivan täydellistä musiikkia marraskuun runtelemalle matkalle Suomen lakeuksille. Matkasta tuli loistava läpileikkaus siihen, mitä loppuvuosi saa aikaan luonnossa. Melankoliaa ja synkkyyttä kerrakseen. Tähän aikaan vuodesta luonto nostaa esiin rouheaa puoltaan. Marraskuu on parasta aikaa napata kamera käteen ja lähteä etsimään Suomen ja suomalaisuuden syvintä olemusta – vähäeleistä melankoliaa ja synkkää, vähäpuheista luonnetta. Mun sielua jotenkin oudosti hivelee sellaiset hieman suisidaaliset maisemat. Juoksin viikonloppuna kotikaupungissani ja päässäni kiersi sitkeästi lause ”tänne on moni kuollut”. Postauksen kuvat napsin lenkkien varrelta.
Eilen jo kirjoittelinkin, kuinka Jumalan hylkäämästä pikkukaupungista olen kotoisin. Täällä on hyväksi olla sellainen sopivan samanlainen kuin kaikki muutkin, erilaisten on syytä pysyä kaapissa. Vasta, kun on päässyt muuttamaan pois voi alkaa rakentamaan todellista itseään ja toteuttamaan todellisia intressejään. Sen verran Herran pelossa olen kai itsekin kasvanut, että kirjoitan Jumala ja Herra edelleen isoilla kirjaimilla, heh. Ei vaiskaan, hyvä ja rento paikka tuo on ollut kasvaa.
Pikkukaupungeissa on aina (luonnollisesti, niin kuin kaikessa) sekä hyvät että huonot puolensa. Täällä kaikki tuntevat toisensa, mihinkään (kaupungin sisällä) ei ole pitkä matka, eipä ole tullut liiemmin tuhlailtua rahaakaan shoppailuun, sillä, kun minä olin nuori ei vielä ollut nettiä ja lopulta kun sellainen tuli, niin yhteyden sai soittamalla – ja siis nettikauppoja, hah, siis mitä? Ja niin, lähimpään isompaan kaupunkiin oli matkaa sen verran, että siellä käytiin muutamia kertoja vuodessa ostoksilla.
Olen elänyt siis nuoruuteni yhtä aikaa sekä melkoisessa lintukodossa että niin Jumalan selän takana kuin ihminen voi. Hurjimmat meistä saattoivat teini-iässä seistä torilla, kun pojat ajelivat autoillaan, mopoillaan ja traktoreillaan (kyllä, luit oikein) sitä ympäri. Kaikista cooleimmat istuivat toki kyydissä, jos oli käynyt niin, että seukkaili vanhemman, autollisen pojan kanssa. Bileet olivat poikkeuksetta jonkun kotona ja joskus repäistiin ja lähdettiin keikalle tai discoon paikkoihin, joista voi näinä päivinä enää repiä irti hieman surkuhupaisaa nostalgiaa. Pääasiassa aikaa siis vietettiin joko teillä tai meillä, kun ei oikein muitakaan vaihtoehtoja ollut.
Niin tai sitten harrastuksissa, kuten minä pääasiassa. Elämän täytti siis koulu, harrastukset ja ystävät sekä tietenkin oma perhe. Olen myöhemmin miettinyt, kuinka onnekas olen ollut, kun kohdalleni on sattunut vertaansa vailla oleva Kiljusen herrasväki sekä hyviä ystäviä ja tottakai kivoja harrastuksia. En osaa edes ajatella, kuinka synkkä paikka tuo olisi ollut ilman niitä. Joskus naureskelin, että noilla eväillä minusta ei ole voinut tulla kuin ’kiltti tyttö’, joka vastaisi leikissä ’mä en ole koskaan’, että ”mä en ole koskaan lintsannut koulusta”. Olen vain kasvanut sillälailla, että oli selvää, että koulussa käytiin. Eipä tullut mieleen kyseenalaistaa. Lisäksi olen ihan luonnostaan kasvanut ajatukseen, että menen peruskoulun jälkeen lukioon ja että lukion jälkeen jatketaan opintoja. Enpä tullut edes ajatelleeksi amista (tai mitään muutakaan) vaihtoehtona. Ainoa pohdintani oli että tavalliseen, oman kotikaupungin lukioon vai toiseen kaupunkiin urheilulukioon. Aika hurjaa.
Marraskuun synkkyydessä kun kirmailin, mietin kaikkia niitä tarinoita, joita täällä susirajalla on tapahtunut. Suurin osa voi olla urbaaneja legendoja, mutta eiköhän jokaisesta jotain totuuden siementäkin löydy. Marraskuuhan on muutenkin kauhutarinoiden aikaa, eikö?
Se, että olen saanut elellä melko huolettoman lapsuuden, pienessä suomalaisessa pitäjässä, joka tänä päivänä näyttää lähinnä pysähtyneeltä, on kuitenkin osa sitä, joka minä olen tänä päivänä. Osa minua on myös suomalaisuus ja sen kaikki puolet, hyvät ja huonot. Olen saanut kuulla, että pikkukaupunkilaisuus näkyy minussa. Etenkin oman tilan tarpeeni on täysin erilainen kuin kaupungissa kasvaneella. Suhtaudun myös ihmisiin jotenkin naiivisti ja hyvää tahtovasti. Katson kaupungilla ihmisiä silmiin ja hymyilen. Muistan ikuisesti, kun veljeni reilu kymmenen vuotta sitten painoi päänsä käsiinsä, kun kerroin höpötelleeni yliopiston kuntosalin saunassa ihmisille ja ihmettelin, kun niin harva vastaili.
Tästä aiheesta voisin versoa vaikka mihin suuntaan. Mutta sen sijaan ajattelin pysähtyä marraskuussa ja katsoa tätä karua kauneutta ympärilläni ja nauttia sen myötä suomalaisuudesta ja siitä, että asun maassa, jossa on neljä, omalla tavallaan kaunista vuodenaikaa. Ja ajattelin myös jatkossakin pyöriä Helsingissä pieni, pikkukaupungin tyttö sielussani.
