Kiireisen apinointia työmatkalla
Olen viime aikoina kesästä lähtien ollut pääasiassa niin kiireinen, ettei arjessa ole juurikaan jäänyt aikaa liikunnalle – siis sellaiselle suunnitelmalliselle toiminnalle, jota harrastamiseksikin toisinaan kutsutaan.
En jaksa stressata liikkumisestani, siis sellaisen suoritusmerkintä-tyyppisen toiminnan hengessä, joten olen päättänyt, että sillä mennään mitä on – go with the flow ja niin edelleen. Jos on ollut muuta agendalla, niin sitten olen halunnut keskittyä siihen miettimättä ”että pitäisi kyllä olla lenkillä/salilla/uimassa – jos ei tänään niin ihan viimeistään huomenna” – ei, ei pitäisi. Olen siellä sitten, kun sille on aikansa ja paikkansa. Pelaan mieluummin hyvällä mielellä lapseni kanssa jalkapalloa kuin heittelen kiireessä, suorittamisen vuoksi painoja salilla.
Koska liikunta on kuitenkin aika iso osa hyvinvointiani sekä tapa purkaa stressiä ja yleistä vitutusta, niin olen niitannut liikkumiseni samaan nippuun työmatkojen ja työpäivien kanssa. Olen polkenut ja juossut töihin ja takaisin, käynyt välillä liikkuvan työn (onneksi on liikkuva työ) salliessa vaihtamassa lennosta auton jalkoihin sekä suoraan työpäivän päätteeksi ennen seuraavaa menoa uimassa. Eilen ehdin jopa lyhyesti pysähtymään ulkoilmagymille.
Toisaalta ymmärrän, että kun minä nupisen etten ehdi oikein suunnitelmallisesti liikkumaan, niin todellisuudessa taidan silti liikkua paljon keskivertoihmistä enemmän. Olen kuitenkin miettinyt onko tässä osittain kyse myös siitä, että vanhemmiten ja kaikenlaisten arjen toimintojen lisääntyessä suhteeni liikkumiseenkin alkaa muuttumaan. Ehkä menossa ei olekaan vain hetkellinen ruuhka-arki, vaan kokonainen elämänrytmin ja -arvojen muutos..?
Se, että minulle on tällä hetkellä tärkeämpää levätä, tehdä omenahilloa, maalata keinutuolia ja laittaa kotia, nähdä ajan kanssa ystäviä ja sukulaisia, katsoa miehen kainalossa maratonina Game of Thronesia ja olla läsnä lapselleni voi olla ihan yksinkertaisesti sitä, että se todella on tärkeämpää kuin pakata vauhtikengät reppuun ja lähteä salille – siis silloin, kun on pakko valita jompi kumpi.
Toisaalta, niinhän se on aina ollut – nyt vain olen joutunut priorisoimaan enemmän kuin ennen, joten turhat liikkumiset ovat olleet ensimmäisenä leikkurin alla. Ja hyvä niin. Eipä se taida olla pahitteeksi aina aika ajoin itse kunkin käydä keskustelua itsensä kanssa sen tiimoilta, mikä elämässä todella on tärkeää ja mistä milloinkin saa voimaa, energiaa, hyvää mieltä ja tasapainoa.
Onneksi aina on työmatkat, joiden kylkeen voin ohjelmoida mieleni tuulettamisen sekä kropan liikuttamisen. Ja alkaahan tuo kalenterikin taas aivan eri tavalla sallimaan muitakin hömpötyksiä kuin kello kaulassa mentäviä tilaisuuksia, huh.
