Kuinka vanhana kehtaisi muuttaa takaisin vanhemmilleen?

Tämän otsikon alle saisi varmasti rakennettua paljon mehukkaammankin jutun, mutta pakko tuottaa heti alkuun pettymys – ei, en ole muuttamassa takaisin vanhempieni nurkkiin, en edes samaan kyläpahaseen. Oikeastaan en ole muuttamassa yhtään minnekään. Mutta kyllä, pohdin asiaa kieli poskessa täällä vanhempieni luona kuluneen viikon kyläillessäni.

Täällä mummulassa on jotenkin niin seesteistä ja rauhallista, kerta kaikkisen hyvä olla. Se voi johtua siitä, että omien vanhempien hoiviin on aina rauhoittavaa tulla. Mutta yhtä hyvin se voi johtua pienen maalaiskylän rauhallisemmasta elämänrytmistä. Juoksen tämän pitäjän ympäri 40 minuutissa. Päivät tuntuvat järkyttävän pitkiltä, kun arjen askareisiin ei saa kulumaan aikaa sitten millään. Lähdin potkukelkalla kauppaan ja olin hoitanut koko homman alle 15 minuuttiin. Juoksin yhtenä päivänä isäni yritykseen kylän toiselle puolelle, siihen suttaantui 10 minuuttia. Että mitäs sitten seuraavaksi keksisi…

Lisäksi tämä on paikka, jossa pappa herää kukonlauluun ja ottaa lapsen vastaan aamulla, jolloin minä voin kääntää vielä hetkeksi kylkeä. Mummu puolestaan patistaa minua lenkille tai tekemään omiani, lepäämään ja syömään massun pullolleen. Lisäksi niin lapsi että mummu ja pappa nauttivat toistensa seurasta, mikä tarkoittaa myös vanhemmille hintsusti enemmän omaa aikaa joka muodossa. 

Saisinko pakattua palan mummolaa Helsinkiin?

Paikka on yhtä aikaa niin tuttu, mutta samaan aikaan jo vähän vieras

Tosin tämä paikka tunnetaankin jo tätä nykyä tutummin mummulana. Ei se ehkä enää koskaan tule olemaan kotikoti, joksi sitä vielä opiskeluaikoina kutsuin. Minulla oli koti (se oma pieni yksiö) ja sitten oli kotikoti. Onhan tämä myös muuttunut hirmuisen paljon lapsuusajoistani, eikä vähiten siksi, että mummu ja pappa (eli äitini ja isäni) ovat rempanneet koko huushollin uuteen uskoon. Kävelen edelleen vaistonvaraisesti sinne, missä mikroaaltouuni on ollut viimeiset 30 vuotta. Se on muuttanut keittiön toiselle puolelle keittiörempassa, mutta muistijälki on ja pysyy – ja se kuljettaa minua järjenvastaisesti kerta toisensa jälkeen tyhjän tason luo ihmettelemään, mitä mikrolle on käynyt. Tosin äitini kertoi tekevänsä sitä vielä itsekin.

Mutta niin. Veikkaan, että tulisin oikeasti alta aikayksikön hulluksi, jos yrittäisin yhteisasumista joko omien vanhempieni kanssa, tai vaikka appivanhempien. Nostan hattua heille, jotka tällaista kuviota harmonisesti pystyvät ylläpitämään. Niin rakkaita kuin omat vanhempani minulle ovat niin yhteiset pitkät viikonloput ja mökkiviikot kesäisin saavat eittämättä riittää – ja veikkaan kaikkien olevan samaa mieltä :)

Mutta ihan ajatuksena – olisihan se jotenkin suloista asustella agraariyhteiskunnalle tutummassa sukupolvien sekamelskassa. Miten helppoa se voisi kauneimmillaan olla – ja kyllä, kuinka kamalaa ja hermoja raastavaa pahimmillaan.

Ehkä näissä fiiliksissä on parempi pakata laukut ja hyvä, levännyt mieli autoon ja huristella kotiin, oman arjen äärelle. Toivottavasti tänne pääsee vielä pitkään latautumaan ja keräämään itseensä tasapainoista oloa ja vanhempien turvaa ja huolenpitoa. Kotikoti <3