Kurittomat kakarat
Harvemmin kirjoittelen vanhemmuudesta, sillä se on melkoisen herkkä aihe ja yhden sortin taiteenlaji. Haluan uskoa, että kaikki lapselleen hyvää tahtovat, ihan ok vanhemmuustaidoilla varustetut vanhemmat tekevät kyllä parhaansa – toimivat tilanteessa kuin tilanteessa niin hyvin kuin suinkin sen hetkisillä resursseillaan kykenevät. Lisäksi ulkopuolisen on äärimmäisen vaikea ymmärtää kontekstia, ellei tunne lasta ja vanhempia – heidän dynamiikkaansa ja temperamenttiaan – ja sen pohjalta lähteä arvostelemaan yksittäisiä tilanteita.
Olemme kuitenkin viime aikoina jutelleet lapseni isän kanssa paljon, niin, no, lapsista. Ennen kaikkea kurittomista kakaroista, sillä olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota tuskaan, jota tunnen, kun olen tajunnut, että olen heittänyt lapseni kylmään, lasten maailmaan. Se on maailma, jossa kiusataan, nokitaan, sanotaan ilkeästi, huudetaan ja kiljutaan korvaan, lyödään ja tönitään, tavalla tai toisella kukkoillaan. Olen huomannut lapseni hämmennyksen. Hänen on äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi joku sanoo ilkeästi ja lyö tai haluaa muutoin satuttaa toista.
Olen pyrkinyt keskustelemaan näistä asioista hänen kanssaan – olen opettanut, miten toisen rumaan käytökseen voi vastata fiksusti ja itse vajoamatta samaan taantumukseen. Miten voi sanoa aikuiselle, lähteä pois tai omalla käytöksellään muutoin blokata ääliöt. Ennen kaikkea – en halua lapseni ottavan mallia näistä kurittomista tenavista. Teen koko ajan työtä sen eteen, ettei näin kävisi. En halua, että omasta lapsestani kasvaa kuriton ja ajattelematon moukka, joka puhuu epäkunnioittavasti ihmisille. Haluan opettaa lapselleni järkevää ja terveellistä tunteiden hallintaa, siitä tuntuu olevan tänä päivänä puutetta.
On normaalia, että lapsi on lapsi – kaikkineen, hyvässä ja pahassa, nauravana ja kiukkuavana. On hyvä kasvattaa vähän nahkaa, siitäkin olen samaa mieltä. Siitä huolimatta lapsi on pieni hahmo, joka vasta opettelee tätä elämää. Lapsi tarvitsee tuolle ihmisenä kasvamisensa tielle järkevää, läsnäolevaa aikuista, joka kertoo ja opastaa, toimii esimerkkinä ja mallina. Lapsi omaksuu ja imee itseensä arvoja ja asenteita koko ajan – pieni, alituiseen raksuttava mieli tarvitsee elämäänsä turvallista ja tukevaa hahmoa, jota vasten peilata kokemaansa ja pohtimaansa – jonkun, jolta kysyä ja joka auttaa oivaltamaan. Aikuisen tulee olla se, joka asettaa rajat, rakastaa kaikesta huolimatta ja kykenee ottamaan vastaan niin ylimenevät ilohepulit kuin repivän raivonkin. Siitä olen ehdoton, että tämä työ (kasvatus) tehdään mielestäni kotona. Vaikka meillä on kovin toimiva yhteiskunta, joka tarjoaa laitoksia lapsen kasvatukseen, niin ei se poista vanhemman velvollisuuksia.
Minulla on muutama arvo, joita vaalin vanhemman raivolla. 1. toisia ei satuteta eikä loukata – kaikkia arvostetaan, jopa niitä ääliöitä. Jokaisella on oikeus koskemattomuuteen 2. vanhempia kunnioitetaan. Olen katsonut hämmentyneenä vierestä, kuinka lapsi leukailee, tönii ja ilkeilee sekä sitä kuinka aikuisen asiaan puuttuessa vastataan todella rumasti takaisin, käydään pahimmassa tapauksessa päälle. Olemme lapseni isän kanssa asian tiimoilta melkoisen jyrkkiä. Mitä kotona opetetaan näille lapsille? Eikö vanhemmilla todella ole keinoja kasvattaa lastaan? Jos kuulisin, että omani olisi huutanut esimerkiksi päiväkodissa aikuiselle päin naamaa rumasti – jumalauta, että olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta! Juttu tasan käytäisiin läpi ja varmistaisin, että anteeksi on pyydetty ja jotain opittu.
Osaan olla höveli itsekin suhteessa omaan lapseeni, mutta siitä huolimatta – nenille ei hypitä ja kaikkea elävää kunnioitetaan. Onko pakko heittää oma lapsi samaan mankeliin, jonka varmasti meistäkin jokainen on runtannut läpi? Kaipa joo – ainakin voin yrittää antaa kunnolliset eväät ja arvot kotoa, ohjata sen minkä pystyn.