Lähtemisen ristiriita
Aaaah, pian se koittaa.
Sen aistii heti – ilmankosteus, lämpö ja uudet, etäisen tutut tuoksut iskevät vasten kasvoja välittömästi, kun astuu lentokoneesta ulos.
Ei ole enää kuin muutama hassu päivä ja voin vaihtaa talvikuteet bikineihin. Pystyn jo melkein koskettamaan sitä hetkeä, kun helle hellii talven kuivattamaa ihoani, luen aurinkotuolissa kirjaa pulahdellen välillä hotellin uima-altaaseen virkistäytymään.
Hieman myöhemmin vedetään vielä seikkailuhattu päähän ja vaellellaan upeissa vulkaanisissa maisemissa vesipuhveleiden keskellä, ja ehditäänhän me upottamaan jalat rantahiekkaankin – kunhan nyt ensin vietetään joulu alta pois kaupungissa ja hoidellaan seikkailut pois kuleksimasta.
Ja sitten on se toinen puoli.
En edes yritä väittää, etteikö sieluani korventaisi se tosi asia, että matkustan tällä kertaa ilman lastani. Valvoin viime yönä melkoisen pitkään sydän sykkyrälle käpertyneenä. Olinkin jo odottanut milloin se iskee. Varauduin, että se ehkä lyö täydellä teholla vasta Kuala Lumpurissa, mutta ei. Sieltähän se jo tuli ennen kuin rinkkakaan on pakattuna.
Äitiytymiseni jälkeen olen suhtautunut matkustamiseen aivan eri tavalla kuin ennen. Nuorena lähdin reissuilleni vailla huolen häivää – ei käynyt edes mielessä, ettenkö tulisi reissuilta takaisin täysissä sielun ja ruumiin voimissa, reppu täynnä uusia oivalluksia ja kokemuksia. Nyt huoli kulkee mukanani kaikkialle. Oli lapsi mukana tai ei.
Tiedän, että hieman turhan dramaattista, mutta lapsi toi mukanaan (kuoleman)pelon. Nyt minulla on paljon itseäni tärkeämpi syy pitää itsestäni (ja perheestäni) huolta. Melko pian lapseni syntymän jälkeen pohdin, etten mitenkään jaksaisi kaiken aikaa pelätä, se on hirvittävän raskasta pidemmän päälle – elämä tapahtuu ja etenee kaikesta huolimatta, enkä halua murehtia itseäni slaagin partaalle aina, kun olemme lapseni kanssa erillään. Niinpä paiskaan pelkojeni ja huolieni kanssa kättä aina ennen kun lähden pidemmälle reissulle.
Voi olla typerää, mutta aina ennen reissujani halaan sekä lapseni että hänen isänsä ja sanon, että pitävät toisistaan huolta. Isän korvaan vielä suputan, että jos minulle kävisi jotain niin lupaa kasvattaa lapsestamme pätevän ihmisen. Tähän isukki aina vastaa, että ei nyt mitään kuolemisia, me tarvitaan sua täällä.
Kun kone Helsinki-Vantaalla kiihdyttää nousuun, huokaisen syvään ja totean, että nyt mennään – kävi miten kävi. Sen jälkeen voin nauttia hetkistä, ottaa vastaan sen mitä tulee ja luottaa siihen, että jos jokin menee vikaan, sen kanssa selvitään.
Mutta nyt suu hymyyn. Huomenna on viimeinen työpäivä hetkiseen, tänään illalla kamat jo rinkassa. Pian olemme matkalla kohti uusia seikkailuja. Kuten sanoin, kutkuttavaa ja haikeaa yhtä aikaa. Lapsi on toivonut, että lähetän paljon kuvia, soittelen skypellä ja tuon tuliaiseksi rummun.