Loppuuko kehitys tyytyväisyyteen?

Ihan ensiksi: anteeksi huono kuvanlaatu. Niinpä siinä kävi, että paiskasin luurini asfalttiin lenkin päätteeksi (vahingossa, ei ihan niin huono lenkki sentään) ja vielä kaksi päivää joudun kärvistelemään varaluurilla, jossa on turkasen huono kamera. Olisin toki voinut kaivaa kuvituksen vanhoista kuvista, mutta koska nämä liittyvät hetkeen jolloin oivaltelin, niin laitan laadusta huolimatta nämä. Elämäni suuria valintoja.

Parin viikon tauon jälkeen pääsin taas viikonloppuna ajan kanssa salille. Olen vähän kipuillut motivaatio-ongelman (ja aikaongelman) kanssa mitä tulee salitreeneihin. Vihdoin ongelma ratkesi, milläs muullakaan kuin hyvällä musiikilla (ja sillä odotetulla vapaalla ajalla). Suurin ongelmani on siis selvästi ollut soittolistan puhki kuluminen (ja hektinen elämä).

Kaksi päivää uudella soittolistalla, hyvällä sykkeellä ja suurella riemulla treenatessa jäin miettimään, että kuka on koskaan sanonut, että kehittyminen loppuu tyytyväisyyteen?

Kai sitä voi olla itseensä tyytyväinen ja kehittyä silti? Ei kai aina tarvitse olla tyytymätön, jotta saa potkittua itseään eteenpäin? Pitääkö aina katsoa itseään pelistä ja miettiä, että vielä tuota ja tuota kun saisi paremmaksi/erilaiseksi/muokatuksi? Itse en ainakaan allekirjoita.

Pohdin salilla euforiassani, että olen tällä hetkellä tyytyväinen aika moneen asiaan elämässäni, mutta ei se ole poistanut haluani kehittyä.

Pidän ihmisläheisestä työstäni, mutta opiskelen ja kouluttaudun silti koko ajan lisää – pääasiassa ihan vain siksi, koska voin (ja koska olen utelias oppimaan ja tietämään asioista). Moni on kysynyt, mitä teen kun valmistun. En ole ajatellut. Tällä hetkellä en haluaisi muuttaa mitään, vaikka tutkintotodistus avaisikin uusia mahdollisuuksia.

Olen ikäisekseni äiti-ihmiseksi hyvässä kunnossa ja näin ollen itseeni ja kroppaani enemmän kuin tyytyväinen, tykkään silti lähteä säännöllisesti liikkumaan ja treenata erilaisia juttuja – saan iloa jo siitä, että liikkuminen on kivaa ja helppoa. Ei tyytyväisyys nykyiseen olotilaani ole lopettanut haluani kehittyä. En ole jäänyt yhtään sen enempää sohvan pohjalle röhnöttämään.

Parisuhdekin on vielä suloinen ja somasti ällöttävä, mutta kyllä minä haluan silti oppia ja kehittyä suhteessani, hioa särmiä. Olen lapselleni paras mahdollinen äiti, mutta miksi en silti voisi kehittyä vanhemmuudessakin. En siksi, että olisin tyytymätön tai lapseni olisi onneton, vaan siksi, että voin ja se tekee hyvää.

Aina on opittavaa, aina voi kehittyä – ilman tyytymättömyyttäkin. Voihan itselleen asettaa tavoitteita ihan tyytyväisyydestäkin käsin, eikös?