Milloin lapsestani tuli iso?
Postauksen otsikkoa olen viime aikoina miettinyt paljon. Olen ylipäätään pohtinut taas normaalia enemmän syntyjä syviä, elämää, ihmissuhteita ja ylipäätään kaikenlaista – melko raskasta ja välillä kevyempääkin. Olen alunperin aika vähän ajatellut täällä jakaa kuvia meidän lapsesta, ainakaan suoranaisia kasvokuvia. Mutta olen jo nyt tehnyt muutaman poikkeuksen, olkoon tämä aihe yksi niiden joukossa.
Mutta niin – osa tässä postauksessa esiintyvistä kuvista on otettu jo vuosi sitten – tuo töppönenhän oli iso jo silloin, apua! Tuolloinhan se oli vasta pikkasta vajaa 4-vuotias. Nyt lähennellään siis jo viittä.
Edelleen hän on suurimman osan aikaansa suloinen ja lutuinen mammanpoika – ja koko ajan enemmän myös isinpoika. Mutta sitten tulee niitä päiviä, että katson (etenkin valokuvista sen huomaa) ja tajuan, että tuo lapsi todella kasvaa ja kehittyy. Se on jo reilusti yli puolet mun pituudesta ja osaa käyttäytyäkin päivä päivältä enemmän kuin täysjärkinen, ymmärrettävä ihminen – ajoittain jopa vanhempiaan fiksummin. Hän ei ole enää vauva, muttei ihan vielä koululainenkaan.
(Ehkä) suurin hasardivaihe on nyt ohi, myös suuret ja repivät uhmat tuntuvat jääneen. Vauva ja pikkulapsi jutut olen myynyt hyvällä omallatunnolla eteenpäin ja tilalle hankitaan nyt tarpeen mukaan uusia, tähän elämänvaiheeseen tarpeellisia juttuja. Tähän kohtaa tulee *kaihoisa huokaus*
Jo syntymästä asti tuolla pätkällä on ollut oma, vahva ja selkeä persoonallisuus. Totesinkin melko nopeasti jo äitiyslomalla ollessani, että tuo poika tulee kyllä pärjäämään periksiantamattomalla, määrätietoisella, tarkkaavaisella ja sosiaalisella luonteellaan tässä maailmassa, sitä ei tarvitse äidin ja isän murehtia. Äidin hypoteesi on ajan ja kokemuksen myötä vain vahvistunut.
Siinä, missä päiväkodista olen saanut kuulla, ettei poikani yli kyllä näemmä kävele kukaan (jep, sen olen tuta myös omassa nahassani), niin vastapainona on, luojan kiitos, myös äärimmäisen kiltti ja empaattinen tyyppi, joka puolustaa kaveriaankin, kun isommat pojat tulee kiusaamaan ja pahoittaa toisinaan mielensä ihan vain siksi, että kaveri itkee ja hakee äidin apuun, kun puolituntemattomalle leikkikaverille on tullut vahingossa pissat housuun.
Kun tulin raskaaksi, minulla oli muutama toive – niin paljon kuin raskaana ollessaan nyt ylipäätään uskaltaa mitään toivoa. 1. Toivoin poikaa, tai sen sijaan itseni kaltaista luonteenlaadultaan poikatyttöä 2. Toivoin, että lapseni olisi vilkas ja toiminnallinen. Molemmat toteutuivat ja enemmänkin. Lisäksi olen halunnut kasvattaa lapsestani elämäniloisen ja tunneälykkään. On hyvä osata hyvin käyttäytyminen ja sellaiset ”ruokapöydässä ei riehuta”-tyyppiset jutut, mutta silti mielestäni ylitse muiden on toisten ihmisten kunnioittaminen. En halua kuulla lapseni kiusaavan, puhuvan muista rumasti tai epäkunnioittavasti. Jo ensimmäisen uhman tullen tein selväksi, että hän ei uhmassaan ja kiukussaan lyö tai satuta ketään ja se on pitänyt. Aikuisten nenille ei hypitä, vaikka kuinka määrätietoinen olisikin. Kun pienen ihmisen keinot loppuvat, tulee aikuinen apuun ja auttaa tilanteen yli. Ehkä kamalinta, mitä olen nähnyt on lapsi, joka lyö, potkii ja puree äitiään (vanhempiaan) ja äiti näyttää tilanteessa lähinnä avuttomalta. Mitä on edessä, kun lapsi kasvaa?
Vauva-aikaan tuli tehtyä yhtä jos toista vähän arveluttavaa ja hölmöäkin. Lapsen isä lähinnä naureskeli, kun pyrin heräämään vauva-aikaan aina hymyillen. Hymy nyt oli herkässä ihan syystäkin, mutta lisäksi halusin lapsemme näkevän aamulla aina ensimmäisenä iloiset kasvot. Halusin, että hänelle jää muistijälki ennemmin iloisesta ja onnellisesta äidistä ja aamun aloituksesta kuin siitä, että äiti olisi herännyt itkuisena ja kärttyisenä. Haluan yhä uskoa, että se toimi. Mene ja tiedä sitten. Kai tuo istuu vielä aikuisena terapiassa ja kertoo, miten se äitikin vaan jumalauta hymyili aamusta toiseen.
Mutta niin, nyt ollaan jo hyvässä vauhdissa kohti yhä isompaa poikaa. Jotain on ehkä tehty jo oikein ja toivottavasti mahdolliset tehdyt virheet eivät ole olleet liian isoja. Omasta lapsesta voisi turista kai loputtomiin. Oma on niin suloinen, ihana, rakastettava, lutunen siinä missä raivostuttava ja turhauttavakin välillä, mutta silti ei ole mitään kauniimpaa kuin oma, nukkuva ja rauhallinen, onnellinen lapsi, joka toteaa illalla nukkumaan mennessään, että ”äiti, huomenna on taas uusi päivä”.