Minkä neuvon antaisin kymmenen vuotta nuoremmalle itselleni?

Nyt vasta kunnolla havahduin miettimään, että onkohan tässä jokin juju nyt, kun silmiini osuu näitä ”minkä neuvon antaisin 10 vuotta nuoremmalle itselleni”-juttuja. Tein vähän tutkimusta ja kyllähän se idea minullekin aukeni. Olin tähän mennessä lähinnä pienen tovin itsekseni leikitellyt ajatuksella ja tullut melkolailla siihen tulokseen, että tokkopa olen yhtään noista päivistä viisastunut eli turha kai tässä on itseään neuvomaan ryhtyä. Vähän niinkuin tässä hengessä:

Tosin en ole vielä ihan aukottomasti pystynyt itseäni vakuuttamaan, että missä se kolmenkymmenen vuoden kokemus ja iän mukanaan tuoma kypsyys nyt sitten mukamas näkyy? Nyt puhutaan kuitenkin ihmisestä, joka tanssii (itse sitä tajuamatta) vähän siellä sun täällä mm. miettiessään, minkä pizzan listalta haluaa, päästelee täysin tahattomasti äänitehosteita suustaan, juoksee talvella vaikka villasukat kädessä, jos tumput on hukassa, voitelee leipänsä esimerkiksi juustohöylällä tai lusikalla, jos ei löydä voiveistä, juttelee autoaan tankatessa sille korttiautomaatille, tanssii ja laulaa autossa mm. liikennevaloissa (ja on nyt hiljalleen ymmärtänyt, että autooni näkee tosiaan ikkunoista sisään), lörpöttelee mm. kaupan kassalle ihmeellisyyksiä ja oikeastaan kenelle tahansa ihmiselle, joka sattuu väärään aikaan väärään paikkaan ja kun tajuaa kaiken tämän niin tervehtii tuntemattomia (toimintaani huvittuneesti seuraavia) ihmisiä ja päästää suustaan kummallisuuksia niin ikään peittääkseen muut omituisuuteni – useimmiten vielä tajuamatta (jälkeenpäin kyllä), että olisi ehkä parasta vain pitää se naama ummessa ja poistua vähin äänin paikalta tai edes muuttaa vähin äänin omaa käytöstä normaalimpaan suuntaan.

Mutta niin, 10 vuotta sitten olin 21-vuotias: 

Yritän tässä oikein kovasti laskea, että olinko juuri, tasan 10 vuotta sitten, kesäkuun alussa ilmoittanut silloiselle poikaystävälleni, että homma ei toimi ja minä muutan pois, reilun neljän yhteisen vuoden jälkeen. Vai oliko se vasta vuotta myöhemmin..? No, joka tapauksessa ensimmäinen neuvoni näin ollen itselleni olisi, että ei se kestä. Ja hyvä niin. Eroat ja elät elämäsi kesän. Itku tulee vasta syksyllä, kun opinnot taas jatkuvat ja kesän riennot hiljenevät. Ero tekee sulle todella hyvää – ujosta ja melko tavallisesta, urheilullisesta, kiltistä tytöstä alkaa kuoriutumaan rohkea ja räväkkä (hullu) mimmi, jollaiseksi tuo suhde ei olisi antanut mahdollisuutta kasvaa.

Muutamia vuosia myöhemmin tosin näette taas ja molemmilla on ikävä. Älä lähde siihen mukaan. Tajua, että päätös oli oikea. Sillä vältät yhden turhan muuton Helsingistä Vaasaan ja saman tien sieltä pois, kun tajuat melko nopeasti, että kyseessä on virhe – edes näkemättä koko tyyppiä. Toisaalta se muuttaa sun elämääsi ihan kivasti – päädyt nääs tekemään parin vuoden mutkan elämässäsi – Tampereelle. Pääset kyllä sieltä vielä takaisin Helsinkiin, älä pelkää. Joo, mä muistan, että olit hetken ihan hajalla, että tännekö mä nyt jouduin. Haluat Helsinkiin, siellähän on sun koko elämä. Kyllä sä sinne takaisin pääset. Nauti nyt siitä Tampereesta ensin. Eli joo – anna mennä, tunteella vaan! Voisit toki käyttää välillä vähän enemmän järkeä kuin minä kolmekymppinen haamusi – tai en mä tiedä, kaikki spontaanius ja impulsiivisuus ja seikkailumieli ajaa sut kokemaan kaikkea hassua ja ihmeellistä. Vähän tuo sun seikkailunhaluisuus ja nopeat päätökset tuo mutkaa matkaan ja laittaa kiertämään maailmaa, mutta niinhän se menee – ei se päämäärä, vaan matkanteko.

Ja niin, se samainen ero johtaa muuten siihen, että löydät elämäsi ystävän. Se on tuo Mirkku näissä kuvissa. Olette toki tunteneet etäisesti jo ennen eroakin, samassa työpaikassahan te pakerratte, mutta eron tullen alatte humppailla yhdessä ja vähitellen huomaatte olevanne kuin paita ja peppu. Elämä ehtii kyllä hetkeksi tulemaan väliin – kun sä lähdet kiertämään maailmaa ja muuttamaan niitä Suomen kaupunkeja läpi. Ai niin, saat lapsenkin. Mutta sitten yhtenä kauniina päivänä sä soitat tuolle Mirkulle, pyydät sitä hotelliin sun kanssa rentoutumaan ja ottamaan lomaa perheestä. Molempia vähän jännittää, että onko elämä, äitiys ja muutama vuosi tehnyt tuhonsa, mutta eipä ole! Teillä on edelleen tosi kivaa. Eli neuvo nro 2: älä unohda ystäviä. Älä anna perheen, parisuhteen tai elämän tulla väliin. Niin ja älä epäröi pitkänkään tauon jälkeen ottaa yhteyttä ja pyytää kahville, kylään, festareille, yökylään…

Ai niin, tapaat paljon kivoja ihmisiä miehiä. Mutta pysyt aina samanlaisena – sun on vaikea pysyä kenenkään hyppysissä, etkä päästä ihmisiä helposti lähelle, siis syvällisellä tasolla. Enemmänkin työnnät ihmisiä (siis niitä miehiä) sun luota pois (ne on vaan tiellä, kun sä toteutat itseäsi ja kiidät ympäri maailmaa) – sitkeimmät jää, ja niiden jääneiden edestä oletkin sitten valmis tekemään kaikkesi (ne on siis niitä, joiden kanssa voit myöhemmin laskea seurustelleesi). Et tarvitse miestä (etkä ketään muutakaan) tekemään itsestäsi kokonaista – pidä toi! Tehdäkseen suhun vaikutuksen ihmisen kuin ihmisen tulee olla aito ja vilpitön. Eli numero 3: älä menetä lapsenomaista, uteliasta ja seikkailunhaluista suhtautumistasi maailmaan ja ihmisiin. Susta on kovaa vauhtia tulossa senkaltainen hippi, että ihmisoikeusasiat ja lapset tulee olemaan sun elämässä tärkeitä – niitä puolustat muuten viimeiseen asti, siitä tulee myös sun työ. Et tuu jatkossakaan kestämään itsekkäitä, pahantahtoisia, kateellisia ja katkeria ihmisiä. Vihaat ahneutta ja muiden polkemista. Et ymmärrä, miten joku voi kuvitella olevansa toista ihmistä parempi tai huonompi. Me ollaan kaikki ihmisiä, eläviä ja siksi arvokkaita – ihan sellaisenaan (joo, paatososuus). Ja älä edelleenkään tingi aitoudesta ja vilpittömyydestä. Se tulee olemaan sun parhaita piirteitä.

Niin ja viimeinen vinkki: sä mietit nyt opintojen vaihtamista. Haluaisit hakea joko Jyväskylään sosiologiaa, urheilutieteitä (urheilupsykologiaa) tai journalismia opiskelemaan tai vaihtoehtoisesti Kuopioon ravintotieteitä. Tuut olemaan onnellinen valitsemallasi tiellä. Saat työkaverilta tällaisen ku oot kolmekymmentä:

Eli vinkki nro 4 (vai monesko tää jo on?): valitse joku tie, pysy siinä ja luota itseesi. Koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa, alaa, miestä, kaupunkia, maata, tyyliä jne. Toisaalta ei kannata myöskään luovuttaa liian äkkiä. Joskus jonkin tarkoitus aukeaa vasta ajan kanssa. Mikään elämässä ei tuu olemaan virhe – ihan jokainen, paskakin juttu, kasvattaa sua ja vie eteenpäin. Näet asioissa niiden hyvät puolet, pidäpä sekin.

Ja loput vinkit: luota elämään ja itseesi. Hyvä siitä tulee. Pidä aito yhteys omiin tunteisiin ja ajatuksiin, älä tee asioita, jotka eivät tunnu oikeilta. Ole rehellinen, vähintäänkin itsellesi ellet muille pysty. Sano vaikeatkin asiat ääneen, vaikka se tuntuu, no, vaikealta. Parempi hetken auts, ku pitkä tuskainen kärsimys siksi, ettet vaan saanut sanottua/tehtyä/toimittua. Opit aika nopeasti, että on turha luvata mitään ”ikuisesti” ”lopullisesti” ja mitä näitä maailmaa suurempia lupaussanoja nyt on. Nyt vielä uskot ja unelmoit sellaisesta perheidyllistä, jossa on 3 lasta ja iso talo. Blääh, luovut siitä aika nopeasti. Huomaat, ettet oikeastaan usko avioliittoon ja 3 lasta vaatisi jo melkoisia uhrauksia. Niin ja älä hyvä nainen tee niin paljoa töitä – uuvutat vain itsesi. Tajuat tosin sen ajoissa, silti – opettele jo nyt sanomaan tehokkaammin ei.