Mitä kolmekymppiseksi olisi pitänyt saavuttaa?
Aloitin kirjoittamaan tätä jo viime vuoden puolella, mutta se jäi drafteihin syystä että vuodenvaihde ehti yllättämään – ja aika lomalla noin ylipäätään tuntuu kiitävän ja olevan täynnä elämää. Eli joulu on nyt vietetty ja vuosi vaihtunut. Ja, koska tässä mun hommassa ei muutenkaan tunnu olevan mitään punaista lankaa (eikä päätä eikä sen enempää häntääkään), niin jätänkin joulun ja vuodenvaihteen läpikäymisen sikseen ja tulin tänne pohtimaan kolmekymppistymistä.
Ajatuksen sytykkeenä toimi jo joulukuun alussa lapseni isä, jolla noin kuukausi sitten kilometrimittari sykähti alkamaan kolmosella. Olimme perheenä syömässä lapseni isän syntymäpäivänä. Isukki sitten tokaisi, että juuri kyseisenä (syntymäpäivänsä) aamuna hän oli viettänyt lyhyen, mutta synkän hetken aamukahvinsa kanssa pohtien, mitä hänkin on mukamas tässä elämässä saavuttanut tai saanut aikaan. Sopivasti siinä lapsi jotain härväsikin ja saatoin vähän ironisesti naurahtaa, että no tuossa just yksi sun saavutuksista lärpättää. Ei tainnut lohduttaa.
Niin. Loppuvuoden viimeisinä päivinä jäin sitten pohtimaan, että mitä kolmekymppiseksi mennessä sitten oikeastaan pitäisi tai olisi pitänyt saavuttaa? Kaikkihan sen tokkiisa itse määrittelevät, ja koska en jaksa tehdä tästä koko maailmaa syleilevää ja jokaista mahdollista kiveä kääntävää tekstiä, niin tähdensin ajatukseni ja pohdintani pääasiassa siihen, mitä minä olen saavuttanut tai mitä koen, että omasta mielestäni olisi pitänyt tehdä (tai jättää tekemättä).
Hommahan meni kolmenkympin korvilla itselläni niin ikään käänteisellä kriisillä. Tajusin 28-vuotiaana olevani melkein 1-vuotiaan lapsen äiti, vakituisessa työsuhteessa ja parisuhteessa, omistusasunnossa. Miten tässä näin pääsi käymään – että elämä ottikin huomaamatta niskalenkin. Nytkö sitten ollaan niitä kuuluisia aikuisia? Tämänkö vuoksi tänne pallolle synnyttiin? Tässäkö tämä nyt oli? Ehkä lapsi tai kaksi lisää, varma työpaikka, johon ajelen omalla autolla eläkeikään asti, mies ja keskivertoparisuhde ylä- ja alamäkineen, vuosittaiset lomat Kanarialle tai Thaimaahan…
Kai sitä nyt pahempiakin skenaarioita on, mutta minä tunsin suurta ahdistusta tuon kaiken edessä. HELL NO!!
Ja kyllä, kriisin keskellä, lievästi ahdistuneena asioita tuppaa yksinkertaistamaan ja liioittelemaan. Äitini lohdutti, että minulla on kaikkea, mistä moni haaveilee (että naama umpeen nyt hemmoteltu kakara) – kaunis omakotitalo, terve lapsi, hyvässä työssä käyvä, kiltti ja kotihommia mielellään tekevä mies, joka tekisi, mitä vain perheensä hyväksi, kaksi autoa pihassa, ystäviä, vakituinen työ ja oma ura, uudet opinnot ja toinen tutkinto tulossa sekä harrastukseni.
Äitini antoi myös neuvon. Koska maisia murheita ei tarvinnut nyt potea, sillä fasiliteetit olivat selvästi jo kunnossa, niin pitäisi etsiä elämääni muita juttuja, sitä kuuluisaa sisältöä – toteuttaa itseäni jollain tapaa – urheilu on esimerkiksi ollut minulle aina tärkeää tai mites vaikka jotain uutta: puutarhahommat, kodin laittaminen, niin, tai ainahan olisin voinut alkaa elää lapsen kautta. Voi viude, jee! Että olin tosiaan tilanteessa, jossa istuin talomme eturappusella, nyyhkytin äidilleni puhelimessa ja mietin 30-vuotiaana itselleni elämääni uutta, mielekästä sisältöä, kun kaikki tähdellinen oli jo saavutettu ja kunnossa.
Ja mitäpäs se minä sitten tein?
Sen sijaan, että olisin jäänyt nyyhkyttämään ja miettimään sisältöä elämääni, niin töihin palattuani hain, pääsin ja näin ollen aloitin opiskelemaan toista tutkintoa, irtisanoin itseni vakituisesta työstä ja lähdin vaihtamaan opintojeni sivussa uraa (enkä siis missään nimessä vakituisiin paikkoihin – enhän tiennyt, mihin halusin kiinnittyä ja sitoutua). Myimme silloisen kotimme ja rakensimme uuden, vaihdoimme sen myötä kaupunkia, reissasin ja opiskelin ulkomaita myöten. Tässä tohinassa laitoin vuodeksi ensimmäisen blogini tauolle, otin pitkästä aikaa vanhoihin ystäviini yhteyttä ja tapasin uusia, etsin treenaamiseeni uusia tavoitteita ja haastetta, pihankin lapioin kuntoon ja mitä vielä?
Ja lopulta erosimme – ystävinä ja loistotiiminä. Minulle kesällä sanottiin, että opintoni päättelee täysin toinen ihminen, joka ne vuonna 2012 aloitti. Enkä olisi muuten uskonut, jos joku olisi ennustanut kaiken tuon minulle hoitovapaalla.
Takaisin alkuperäiseen ajatukseen – en tiedä, mitä olisi pitänyt saavuttaa. Mutta tiedän, että kaiken mutkan ja ajoittain jopa päätä huimaavan vauhdin myötä olen saanut nähdä ja kokea paljon. Hitaampaakin olisi oikeastaan voinut mennä, mutta taidan olla aika nopean toiminnan nainen. Kun ja jos olen onneton tai tunnen oloni syystä tai toisesta levottomaksi, tahdon aika nopeasti tehdä asialle jotain ja tuntea oloni taas tasapainoiseksi ja hyväksi itseni, elämäni ja valintojeni kanssa. Olen kuitenkin aina ollut itselleni (ja pyrkinyt olemaan sitä myös muille) rehellinen, kuunnellut itseäni ja tehnyt asiat vilpittömästi, hyvää tahtovasti, niin, että kaikilla olisi hyvä olla. Ja lopulta – täällä eletään pohjimmiltaan itselle ja itsensä kanssa. Tahdon kiikkustuolissa (jos sinne asti ikinä pääsen) istua onnellisena, paljon tarinoita kerrottavana ja tyytyväisenä elämääni. Pahin painajaiseni olisi olla se katkera ja kärttyinen vanha täti, joka vihaa elämää ja jaksaa jakaa tätä kärsimystä ja kyynisyyttä ympärilleen.
Loppuun vielä ynnäys, jonka äkkiseltään aamukahvini kanssa tein. Kolmeenkymmeneen vuoteen on mahtunut:
Luonnollisesti olen syntynyt, kasvanut ja käynyt läpi kasvukivut, jotka kaikki kai tavalla tai toisella käyvät läpi. Olen opiskellut, valmistunut, tehnyt töitä melkolailla koko aikuisikäni ja koko ajan opintojeni ohessa (kotoa pois muutettuani aloitin). Olen muuttanut, asunut 6 eri kaupungissa, rakastanut sekä vakavasti että vähemmän vakavasti, itkenyt ja nauranut. Saanut elämänmittaisia ystäviä sekä kourallisia hyviä tuttuja, tuntenut oloni rakastetuksi ja tasapainoiseksi. Olen matkustanut jokaisessa maanosassa, Australiaa lukuunottamatta (sekin oli suunniteltuna, mutta paukahdin paksuksi ja laskettu aika oli lähtöpäivänä), bilettänyt Ibizalla, tullut James Bluntin bongaamaksi keikalta ja päässyt bäkkärille kuulemaan häneltä itseltään, että pistin yleisön joukosta silmään. Olen ollut jo viisi vuotta äiti, 2 kertaa kihloissa, suunnitellut häitä ja todennut, ettei se touhu ole minua varten, vaihtanut uraa. Rakentanut talon, omistanut kaksi kotia, tehnyt elämässäni hyviä (varmasti myös tooodella huonoja) päätöksiä sekä tarkoituksella että joskus ihan vahingossa. Lisäksi olen tässä matkan varrella voinut tukeutua perheeseeni, ollut välillä raivostuttava pikkusisko ja ehtinyt jopa kiukuttelemaan vanhemmilleni kuin teini.
Lopulta summa summarum: en olisi tässä, kaikkea kokeneena ilman elämää suurempia ihmisiä ympärilläni. Kiitos perheelleni, ystävilleni, elämäni miehille ja kaikille niille ihmisille, jotka ovat kantaneet meikkiksen tähän päivään. Toivottavasti tästä eteenpäinkin. Ja kuten uutena vuotena lupasin tänne kirjoittaa (tämän vuoden ensimmäiseen postaukseen): Te olette ne saastat, jotka pimititte vuodenvaihteeseen asti, että tiedätte blogistani ja luette sitä! Muiskis!