Mitä opin kenialaisilta maratoonareilta?

Olen jo tovin pyöritellyt tätä aihetta mielen päällä ja miettinyt kirjoittaisinko ajatuksistani täälläkin. Kokeillaan nyt sitten – eli olin viime keväänä Keniassa. Puolet ajasta vietimme pienessä vuoristokylässä, paikallisten kanssa puuhaillen ja ylipäätään paikalliseen ekosysteemiin tutustuen. Sen lisäksi, että pohdimme paikallisille yhdessä heidän kanssaan hyviä ja toimivia, pieniä muutoksia ja innovaatioita heidän omista lähtökohdistaan käsin, me naiset vedimme paikallisille naisille naisten ryhmiä ja miehet puolestaan miehille miesten ryhmiä. Ja koska asuimme paikallisten kanssa, osallistuimme luonnollisesti heidän elämäänsä ja päivän puuhiin.

Tämän lisäksi treenasin paikallisten maratoonareiden kanssa. Muistaakseni Simon on sijoittunut Keniassa kolmanneksi ja kertoi puolimaraton ajakseen abouttiarallaa tunnin, olisiko ollut tarkasti 1.09? Ellen nyt aivan väärin muista. He nauroivat, kun kerroin, että itse jolkottelen rapiat 20km noin 1.40 aikaan. Olen kuulemma hidas, no niin olen, jos he juoksevat samassa ajassa matkan melkein kahteen kertaan! Ja mitä sitten opin?

Totta kai paljon sellaista, mitä jo tiesinkin eli vaikkapa sen, että lämmittely ja venyttely (kehonhuolto) on tärkeää, maratonille treenaaminen etenee vaiheittain eli mm. maratonin lähestyessä lenkkiä pidennetään lenkki lenkiltä ja juuri ennen pidetään hieman taukoa tai ainakin kevennetään ja keräillään voimia. Ja tietenkin on tärkeää, että lenkeissä on vaihtelua – pituudessa, maastossa ja kestossa. Oikeastaan heidän ajatuksensa komppasivat yllättävän paljon omaa liikkumisen filosofiaani eli luonnollisuutta. Suurin oivallukseni (tai paremminkin muistutus) oli, että jokainen meidän omistamamme tai tärkeänä pitämämme hilavitkutin ja tekaistu patukka on turha. Lisäravinteet voivat olla jollekin elämää suurempi juttu, mutta näemmä ilman niitäkin, köyhistä oloista, suoraan pellolta tehdään maailman nopeimpia kestävyysjuoksijoita. 

En ole koskaan suuremmin mitannut urheiluni ja tempomiseni tuloksia. Viime jouluna sain vanhemmiltani joululahjaksi elämäni ensimmäisen Suunnon ja vain ja ainoastaan sen vuoksi olen aina silloin tällöin (joka kymmenes kerta, jos silloinkaan) laittanut sen supattamaan – sykettä ja matkaa mittaamaan. Mitään kovin uutta se ei ole minulle antanut, ehkä menetettyjen kaloreiden määrät ja tarkat kilometrit ovat minulle jotain uutta, sellaista, mitä ei ihan pelkästään fiilispohjalta osaa numeroiksi laittaa kuin korkeintaan sinnepäin. Olen aina luottanut omaan tunteeseen ja kokenut, että tunnen itseni ja kroppani niin hyvin, että osaan ilman mittareitakin sanoa, milloin on aika minkäkinlaiselle urheilulle ja milloin puolestaan levolle ja kevyemmälle aktiviteetille. Lenkin ja treenin aikana osaan kuulostella, pitääkö himmata vai kiristää tahtia ja askellusta. Kun kuuntelee ja arvostaa kehoaan, se kyllä kertoo, mitä se milloinkin tarvitsee. Jotenkin vähän surullinen ajatus, ettei osaisi kuunnella itseään ja edetä sen mukaan, mikä tuntuu milloinkin hyvälle ja oikealle. Miksi riuhtoa itsensä hajalle?

Urheilu, etenkin juokseminen, on kaiken kaikkiaan todella yksinkertaista. Me länkkärit kiikutamme mukanamme sykemittareita ja muita hilavitkuttimia tehden urheilusta lähes rakettitiedettä, jossa kehossa pitää olla juuri optimaalinen koostumus, pahimmassa tapauksessa manipuloimme sitä ja samalla mittaamme matkaa, pohdimme unemme ja ravintomme laatua, kiskomme spirulinaa, omegoita, palautumisjuomia ja patukoita sekä muita mömmöjä. Ja sitten menen Afrikkaan ja kuulen (kuten olen aina ajatellutkin), että ainoa asia, mitä he tarvitsevat treenatakseen on kello ja oman kehon kuunteleminen.

Ymmärrän kyllä, että mustan miehen ja naisen keho ja ylipäätään elämänrytmi ovat hieman eri tavalla koostuneet ja rakentuneet kuin meidän valkoisten, lisäksi he tekevät huomattavasti enemmän fyysistä työtä, mutta ei se mielestäni pelkästään voi heidän treenaamisen rakennetta ja luonnollisuutta selittää. He (siis tapaamani kolme kenialaista maratoonaria, joiden kanssa pääsin reilun viikon treenaamaan) juoksevat ei-kisakautena kolme lenkkiä päivässä – aamulla klo 5 noin 30-45 minuuttia, puolen päivän aikaan puolisen tuntia ja illalla ennen pimeää vielä tunnin verran. Kun kisat lähestyvät, he pidentävät aikaa eli matkaa ja juoksevat lisäksi ”lappeja” eli jos sen nyt suomentaisi niin spurttailevat. Pääasiassa he juoksevat vuoristossa, vaihtelevassa maastossa, mutta joskus on hyvä käydä riipimässä tasaisellakin maalla.

Kysyin Simonilta (kuvassa kolmas oikealta), joka on käynyt myös kansainvälisissä kisoissa, että miten hänestä tuli maratoonari. Hän kertoi juosseensa aina kouluun, matka oli suht pitkä ja hän halusi selvitä siitä hieman nopeammin. Jossain kohtaa hän huomasi olevansa aika etevä juoksija. Simon ihastui Suuntooni ja kysyikin voisinko jättää sen hänelle. Kerroin, ettei minulla ollut mukana kuin kello (sykevyö mm oli kotisuomessa) eli hän ei voisi oikeastaan käyttää sitä kuin ajan seuraamiseen. Hän katsoi minua hieman hölmistyneenä – nimenomaan ajan näkeminen hänelle riittäisikin, mistä muusta minä puhuin?? Niin. Kun kyselin, miten treeni, lepo ja ravinto noin muuten rakentuvat, kuului taas hölmistynyt vastaus ”omaa kehoa kuunnellen”. No, tietenkin.

Simon tsemppasi, että saan varmasti aikaani paremmaksi, kun vain juoksen ja vaihtelen välillä kestoa ja maastoa. Hän kehui minun olevan hyvässä juoksukunnossa. Ironista kyllä, en ole ajatellut koskaan osallistua mihinkään massatapahtumaan. Vihaan massatapahtumia. Tulen jatkossakin juoksemaan lenkkini, maratonini ja triathlonini ihan itsekseni. Mutta ainahan voin haastaa itse itseni hieman parempiin tuloksiin ja aikoihin. Katsotaan nyt. Tärkeintä minulle on aina ollut itse toiminta, se, että se on hauskaa ja innostaa kuin ajat ja muut turhat mittarit ja vertailut. Ainakin olen saanut hyvät lähtökohdat ymmärtää, mikä on tärkeintä. Luonnollisuus, oma tunne ja keho sekä yksinkertaisuus.