29.8.2016 uusi alku

Miten minussa heräsi eräilijä?

Loppukesä ja syksy ovat selvästi retkeilyn aikaa. En olekaan ennen ajatellut, mutta nyt kun mietin kirjoittavani Repoveden piipahduksestamme, niin hoksasin syksyn tullen vetäväni yhä useammin reppua selkään ja suuntaavani pois kaupungista, ajan kanssa luontoon.

Tykkään liikkua luonnossa, olen aina tykännyt. Lapsena nujusin metsässä kaiken aikaa – leikittiin veljien ja naapuroston lasten kanssa sotaa, kiipeiltiin puissa ja kallioilla ja rakenneltiin majoja – äitini on kuvaillut, että tulin aina pihalta päästä varpaisiin pihkassa ja hiukset täynnä oksia, useimmiten vieläpä jokin paikka raapaleilla – asuimmehan metsän reunassa. Lisäksi olen pienestä asti käynyt äitini ja mummuni kanssa istumassa jos millä mättäällä marja- ja sienimetsässä. Ne ovat jääneet lapsuudesta hyvinä muistoina ja retkinä mieleen.

Tästä huolimatta en voi sanoa, että olisin kummoinenkaan eräilijä. Vanhemmiten ja kaupunkiin muutettuani metsään on pitänyt niin ikään erikseen lähteä. Luontoon on Helsingissäkin helppo päästä, mutta omat reissuni ovat jääneet päiväretkiksi tai juoksulenkin mittoihin. Niinpä minussa herätti pientä epävarmuutta, kun mies alkoi ehdotella, että pakattaisiin rinkat ja lähdettäisiin viikonlopuksi telttailemaan.

Ensimmäinen tenkkapoo tuli jo reilu vuosi sitten, kun asiasta ryhdyttiin suunnittelumielessä puhumaan – eihän mulla ole mitään erävermeitä. Ei vaelluskenkiä, ei makuualustaa ja -pussia, ei retkiastioita… Toisin sanoen ei yhtään mitään 😀

Kiitos miehelle, joka on yksi kerrallaan kuluneen vuoden aikana bongaillut ja tilaillut mulle tykötarpeita. Edelleen on petrattavaa, mutta kalusto saatiin sentään siihen kuntoon, että saatoimme miettiä viikonlopun mittaista testireissua. Osittain tästä syystä päädyimme myös Repovedelle – se on sopivan ajomatkan päässä Helsingistä, kuulemani mukaan näkemisen arvoinen paikka, lisäksi reiteiltä pääsee melko kivasti oikomaan tarpeen tullen takaisin autolle ja kaakkurinkierroksen pystyy tarvittaessa pinkomaan vaikka päivässä.

Mutta sitten kävikin niin, että viikonloppu oli kerrassaan ihana. Kaikki tarpeellinen toimi, mieli oli iloinen ja luonto sitä mitä odotinkin eli kaunis. Olin etukäteen ajatellut, että sitkeyttä, kivun sietoa, kekseliäisyyttä ja kestävyyttä musta kyllä löytyy, mutta meikäläisen mielikuvituksella yöt pelkään Bobomin toistoa ja päivät karhun kohtaamista, mutta ei – nukuin kuin teini ja heräsin aamulla levänneenä. Edes polulle, melkein nilkkoihini osunut kyy ei saanut minua juoksemaan autolle ja kotiin.

Ja nyt olemmekin selailleet muita Suomen kansallispuistoja. Olen ajatellut pysytellä niissä näin alkuun – ehkä vielä jonain päivänä suostun lähtemään ”villiin luontoon”, mutta sen aika ei ole nyt. Haluan ensin nauttia tästä euforiasta ja opetella kunnolla vaeltamaan – siis siten, ettei miehen tarvitse valita ja ostaa minulle välineitä tai kertoa, miten ehkä olisi viisasta toimia. Haluan myös tutustua itseeni luonnon keskellä. Minulla on kyllä hurja selviytymisvietti, mutta luonnossa useamman päivän vaelluksella joutuu selvittämään itsensä kanssa muutaman muunkin jutun.

Ja niin, suosittelen Repovedelle lähtemistä! Lyhyempiä reittejä voi hyvin kulkea myös lasten kanssa. Mikäli telttailu ei nappaa, niin aina voi vuokrata mökin. Kaikki toimi ja meidän reittien varrella oli kauttaaltaan siistiä – kansallispuistosta pidetään selvästi hyvää huolta. Tosin puiston sisäänkäyntien luona, joita on kolme, oli ajoittain hieman ruuhkaista, mikä ei sitten taas näkynyt, kun tetsasi kauemmas ja syvemmälle metsään ja poluille.