Ollaan tultu siihen aikaan vuodesta, että olen jälleen saanut lukea aika monesta eri lähteestä sillä tavalla ristiriitaista informaatiota, että yhtäaikaa kesä on ihmisen parasta aikaa, mutta kuitenkin se – etenkin loma – aiheuttaa stressiä, tuskaa ja ahdistusta.

Vähintäänkin melko rehellisesti voin sanoa, että olen törmännyt tähän ilmiöön ensimmäistä kertaa vasta ihan tässä muutaman vuoden sisään. Ja edelleen huomaan, miten se aiheuttaa minussa jonkinlaista hämmennystä – siis se ihmisten hätä siitä, kun pitää taas kaikkea tai kun ei ole mitään suunnitelmia ja kaikki muutkin sitä ja tätä.

Kun mun mielestä juurikin kesällä ei tarvitse yhtään mitään. 

Kesä on ollut mulle aina sellaista ihanan vapaata ja huoletonta lompsimista. Ennen kaikkea aikaa rauhoittua puuhailemaan lapsen ja perheen kanssa, kun ei ole töitä eikä arjen stressiä ja kiirettä. Sitä aikaa, kun saa nukkua just niin pitkään kuin haluaa ja valvoa aamuyöhön, jos sattuu huvittamaan.

Mutta yhtäkkiä – voi ristus sitä hädän määrää, kun kerrankin oli se pitkään odotettu loma.

Ensimmäistä kertaa tämä ajatus rantautui mun mielenmaisemaani miehen mukana. Pari kesää mentiin niin, että tukka tutisi. En ollut yhtään tottunut siihen, että kesälomalle piti ympätä menoa koko vuoden tarpeiksi.

Reissu tai pari olisi ihan pakko buukata, jokunen aika luonnollisesti riipaista mökeille, vaeltaa ja telttailla, kavereitakin pitäisi ajan kanssa nähdä ja puistoissa hengata, festareita tietysti koluta, urheilla ja mennä ja tulla. Puuuuh. Kahteen kesään en juuri kotiani nähnyt 😀

Eikä siinä mitään. Sopivan levottomalle sielulle sekä jaloille tuo sopi ihan hyvin. Hetkellisesti.

En ole kuitenkaan koskaan ostanut sitä ajatusta, että kesäloma menisi jotenkin harakoille, jos tuota kaikkea ei siihen ymppää. Full action-loma on ihan yhtä pätevä kuin se, jolloin ei oikeastaan tee yhtään mitään erityistä.

Ja niinpä meillekin vihdoin koitti se aika, että yhteistuumin sovimme, että tänä kesänä ei reissuja buukata. Eikä mitään muutakaan. Tai no, mökkihommat pysyvät kesässä kyllä.

Alkuun – myönnettäköön – vähän jänskätti, kuinka sitä toiminnallisena ihmisenä osaa yhtäkkiä olla vaan. Kesäkuulle en tarkoituksella suunnitellut yhtään mitään erityistä, mutta tästä kehkeytyikin kaikkineen tosi leppoinen.

Mieskin sen tokaisi tuossa joku päivä, että juurikin tällainen päämäärätön hömpöttäminen on sitä parasta. Kun et aamulla vielä tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Itse olen nauttinut suunnattomasti siitä, että aamupäivällä pakkaan reppuun vähän sitä sun tätä, ajatuksena käydä jossain ehkä pari tuntia ja lopulta olen sutkuttanut pyörällä kotiin iltapalalle. Hups. Päivä nappasi hihasta ja lähti viemään.

Ja tietysti, kuten pari viime päivää – olen noussut aamupalalle ja palannut sänkyyn, vetänyt peiton korviin nukkunut ja lukenut. Ihan vain koska voin.