Syysretkiä ja väsymystä
Oli tarkoitus jatkaa hyvällä draivilla tämä viikko lupaamieni muotojen parissa, mutta jösses, että on yhtäkkiä tullut tehtyä niin töissä että vapaallakin pitkää päivää ja sen päälle vielä menokkaita viikonloppuja. Lisäksi flunssa meinaa iskeä päälle ja verottaa iltaista jaksamista. Vai johtuuko tämä yllättävä naatistuminen näistä pimenevistä ja kylmenevistä illoista..?
Eipä siitä tosiaan ole kauaakaan, kun kotona mutisin, että nyt sitten rauhallistakin rauhallisempi syksy, kiitos – kalenteri on selvästi asiasta toista mieltä.
Mutta mikäpä auttaisi jaksamaan kiirettä, pakertamista ja hämärtyvää arkea paremmin kuin syksyiset retket ja ystävät?
En bruukaa ystävistäni täällä blogin puolella juuri kuvia postailla – he säilyttäköön pääosin oman yksityisyytensä, joten nyt käy tyytyminen minun ja osittain miehen pärstään kuvissa – ja uskominen siihen, että meillä kaikilla oli niin mukavaa.
Ensin hilpastiin syyskuun puolivälissä porukalla Inkoon suuntaan.
Inkoossa itsessään ei kovinkaan paljoa näkemistä ollut, niinpä melko nopsakkaan suuntasimme Raaseporin raunioille. Ajelimme pientä, mutkaista ja suloistakin suloisempaa museotietä pitkin.
Naurettiin Raaseporin raunioilla, että tästäpä todellinen ”voimakuvani” – jaksaa jaksaa – punnertaa ylöspäin ja pitää luhistuvaa rauniota pystyssä. Just juu.
Raunioilta rallitimme samaa museotietä takaisinpäin ja pysähdyimme Fagervikin ruukille. ”Retkestä” kehkeytyi todellinen aikuisten valokuvausreissu. Kamerat heiluivat koko ajan esillä ja kaikki huokaili vuoroin missäkin katveessa ja aitan kulmalla.
Ruukin tienoilla lähdimme pööpöilemään syvemmälle metsään.
Marjoja oli vielä metsä pullollaan ja matkalla tuon lammen (?) rantaan niitä välipalaksi noukimme ja mussuttelimme. Ja jälleen koitti huokailua ja valokuvausta.
Matkallamme ja melkein päivän mittaisella hömpöttelyllämme oli myös päämäärä, se johti saareen nimeltä Barösund ja siellä sijaitsevaan ravintolaan nimeltä Scola. Scolassa meitä odotti katettu pöytä ja valinnaisesti joko kolmen tai viiden ruokalajin illallinen viineineen. Pienen siistiytymisen jälkeen pääsimmekin nauttimaan taivaallisesta appeesta.
Jälkkäriin päästyämme yllätyksekseni minulle laulettiin ”Paljon onnea vaan!”. Oli varmasti metka näky, kun kaveri huikkasi vierestä, että nyt! Ja minä innostuin ihan yhtä paljon kuin muut – mitä nyt!! Mäkin haluun tietää.. Ymmärsin sentään olla laulamatta itselleni.
Ihana päivä! Ihania ystäviä! Ihana syksy!
Hymy huulilla palasin sorvin ääreen reissun jälkeisenä maanantaina.
