Viimeisimmän reissuni loppupuolella minä niin päätin, etten ainakaan vuoteen pakkaa rinkkaani.

Olen tänä vuonna rehannut pitkin maailmaa useamman kuukauden – ihan vain lomaillut perheen kanssa Kaakkois-Aasiassa, tehnyt tutkimusta Sri Lankassa sekä reppureissannut palan Eurooppaa. Tuon päälle vielä viettänyt pitkää viikonloppua vähän siellä sun täällä. Että ei hetkeen. Arki TERVETULOA!

Niinpä niin.

Sekä minun että miehen synttärit lähestyvät. Pohdimme yhteen ääneen, että laittaisimmeko sittenkin lahjarahat yhteen sen sijaan, että molemmat ostavat toisilleen pienemmät kääröt. Yhteisellä kassalla saisimme jotain kivempaa ja isompaa yhteiseen hyvään. Näin siis nyt tehdään – jotain iloa siitä, että synttärit on samassa kuussa.

Pakkohan se oli silti kysyä, että ”mitä sä olisit ostanut, jos ostettais erilliset lahjat?”. Ja minähän vastasin: ”Olisin ostanut meille lennot Istanbuliin syksyksi”. Mies virnuili ja myhäili vieressä: ”Niin mäkin.”

Että sitä arkea. ”Minähän en eväänikään liikauta reissujen osalta vuoteen”. Just joo, hyvin meni.

Eikä siinä vielä kaikki.

Kun nihkeässä bussissa nahkeana matkaaminen ja rinkan rehaaminen neljässäkymmenessä asteessa, likaisena, hiki niskassa noruen, on unohdettu (”kuka tätäkin vapaaehtoisesti tekee!?” / ”mä haluan talven, mä haluan Suomeen – siellä on sentään kylmä kesä, oikea suihku, ruisleipää ja KAHVIA”), voi alkaa pohtimaan, että vuodenvaihteessa olisi taas luonteva mahdollisuus heittäytyä ansiosidonnaiselle pariksi kuukaudeksi ja vaikka lähteä jonnekin, pidemmäksikin aikaa.

Jälleen heitän itselleni kysymyksen: ”Niin, että miten menee nyt niinku noin omasta mielestä tämä sun ”mä en matkusta ainakaan vuoteen”-päätös?”

Ei hyvin. Ei yhtään hyvin.

Kuinkas ollakaan reissujen ajatteleminen saa mahassa aikaan kutkutusta. Mihin sitä lähtisi? Kuinka pitkäksi aikaa? Kenen kanssa? Voisiko reissun pätkiä erilaisiin kokonaisuuksiin? Mitenhän homman järjestäisi kaikkien osalta toimivaksi?

Ei auta tämä reissukuvien vilkuilu nyt yhtään.