Isät kotiin, mutta äitien ehdoilla
Ajattelin kirjoittaa tästä jo paljon aiemmin. Mutta sitten päätin odottaa, että keskustelu vanhempainvapaista hieman laantuu. Yleensä meillä ihmisillä kun on tapana vauhkota asioita tuoreeltaan (joskus myös minulla), mutta ajan kanssa homma sopivasti tasaantuu – haluan ajatella että myös järkevöityy, kun pahin tuska on saatu kohkattua ulos.
Jeppis ja sitten itse asiaan. Eli olen seuraillut aina mennen tullen keskustelua liittyen miesten eiku isien kotiin jäämiseen. Monenlaista mieltä ollaan, se on käynyt selväksi. Suurin ryppy joka keskustelussa on omaan silmääni ja korvaani särähtänyt on se, että valitettavan usein joko suoraan tai rivien välistä paistaa, että kyllä miehet pitää saada jäämään kotiin, mutta naisten ehdoilla.
Olen ollut useammassa keskustelussa niin kasvotusten että netissä, jossa nainen äiti kertoo ylpeänä, miten oma mies eli isukki jäi kotiin ja miten hän testamenttasi koko oman lapsiarkensa isälle. On kirjoitettu päivärytmit ylös ja kaikki muskarista vauvajumppaan laitettu kalenteriin. On osoitteet ja aikataulut perhekahviloihin ja -kerhoihin sekä vauvan vaatteet aamulla laskostettu hoitotasolle, soseet pakastimessa valmiina + tietty kerrottu yksityiskohtaisesti kuka on vauvan paras kaveri missäkin aktiviteetissa ja kenen kanssa pitää milloinkin lounastaa ja missä.
Ymmärrettävää. Niin ymmärrettävää. Huomaan tekeväni tätä toisinaan myös itse (edelleen, vaikka lapsi on jo 7-vuotias). Ja siksi se ehkä kolahtaakin.
Lapseni isä jo osaa sanoa, että ”lopeta jo, me handlataan tää homma” tai ”joo joo joo, kyllä mä tiedän”. Tosin en ole koskaan kokannut pakastinta täyteen, kun olen lähtenyt reissuilleni. Mies osaa kyllä tehdä (vähintäänkin tilata kotiin) ruokaa ja pitää jälkikasvumme ravittuna. Hän osaa myös siivota ja käyttää pesukonetta ja katsoa lapselle vaatteet päälle. Tuntuisi tyhmältä opastaa aikuista miestä elämän perusasioissa, vaikkei hän niitä just niin tekisikään kuin minä parhaaksi näkisin. Muutamia kasvatuksellisia vinkkejä huomaan kyllä auliisti jakavani.
Lisäksi olen jutellut tästä aiheesta viime aikoina paljon kotona oman mieheni kanssa, sillä haluan olla vielä vähän entistä parempi vaimoke seuraavalla kierroksella. Haluan, että hän rakentaa aikanaan täysin itsensä näköisen isyyden. Jos hän kaipaa neuvoa tai apua hän pyytää sitä ja silloin minä voin auliisti tarjota elämän viisauttani (jep jep). Mutta en missään nimessä halua (enää) olla se nainen, äiti tai avopuoliso, joka kertoo toiselle miten olla ja elää.
Jos ja kun mieheni jää vauvan kanssa kotiin, haluan 1. että se on täysin hänen oma valintansa ja tahtotilansa sekä 2. hänen rakentavan arkensa vauvan kanssa siten, mikä heille kahdelle parhaiten sopii. Se mikä sopi minulle ja vauvalle, sen ei tarvitse sopia heille kahdelle ja tietysti 3. löydämme omat tapamme toimia arjessa sekä yhdessä että yksilöinä.
Ja disclaimerina tähän, että ymmärrän kyllä, että jo totutut tavat eli vaikkapa jonkinlainen vakiintunut päivärytmi on hyvä jakaa eteenpäin. Toisaalta haluan ajatella, ettei mies hyppää koti-isyyteensä jostain synkästä ja suljetusta pussista eikä olisi ennen tätä koskaan elänyt minun ja vauvan kanssa tuota kyseistä päivärytmiä ja etteikö hän jo tietäisi mikä unirätti kainalossa ja millä kyljellä uni parhaiten tulee. Lisäksi haluan uskoa miehestäni, että hän osaa laittaa vettä kattilaan ja sinne ”asioita”, kuten bataattia tai porkkanaa ja soseuttaa sen.
Vaikka minä olisin käynyt lapseni kanssa vauvajumpassa ja päättänyt viikon aina öljyhierontaan, ei miehen minun puolestani tarvitse näin toimia. Tottakai jotain aktiviteettia päiviin olisi hyvä keksiä, mutta sen voivat mun puolesta kaksin hoksata, mistä molemmat saavat iloa. Lisäksi toivon, että mies edelleen pitää yhteyttä omiin ystäviinsä ja käy työssäkäyvien ystäviensä kanssa lounaalla – tai mikä se luontevin tapa hänelle sitten onkaan. Miksi koti-isien pitäisi viettää aikaa vain toisten koti-isien kanssa – sekin on keskustelu, joka mua kummastuttaa.
Mitä mieltä te täällä olette? Onko vaikea päästää irti ja antaa miehen tehdä omat päätökset ja valinnat?
