Kun nyt olen viime aikoina jonkin verran matkustamisesta kirjoitellut, niin jatketaan vielä hetki valitulla tiellä.

Olen jo jonkin tovin pyöritellyt, miten asiaa lähestyisin – nimittäin lapsen kanssa reissaamista. En koe mielekkääksi jaella mitään yleispäteviä vinkkivitosia, sillä jokainen lapsi ja perhe on aina omanlaisensa matkaaja ja jokainen matkakin perheen kanssa (ja ilman, totta kai) aina täynnä muuttuvia tekijöitä. 

Ajattelinkin lähestyä aihetta pääasiassa kuvien muodossa ja todeta, että lapsen kanssa aktiivinen matkanteko osoittautui tosi helpoksi ja kivaksi.

Pienen nyytin kanssa reissaaminen on aivan eri asia kuin tuollaisen melkein eskarilaisen kanssa, joka on jo täynnä omaa tarmoa ja pohdintaa maailman menosta – sekä kyselyiässä. Olin ehtinyt käydä mielessäni skenaarion siitäkin, että kökötetään rannalla ja majapaikkojen uima-altaalla vailla uusia ja huimia reissukokemuksia, mikäli homma jotenkin kummassa kosahtaisi heti alkuunsa. Ja sitähän lapsiperheiden lomasta kai usein ajatellaankin?

Meidän Töppö kuitenkin (onneksemme) osoittautui kokemuksia ja tietoa janoavaksi trävelleriksi heti alkutekijöissä. Olimme opetelleet snorklaamista Mäkelänrinteen altaissa jo ennen reissua (iso kiitos iskälle) ja muutenkin jutelleet matkasta paljon. Silti äiskä katseli pienen miehen menoa välillä huuli pyöreänä. En olisi ikimaailmassa tohtinut etukäteen olettaa, kuinka ennakkoluuloton ja kokemuksia janoava lapsi tuosta tyypistä reissussa voisikaan kuoriutua – ruokaa lukuunottamatta (ranskalaisia tuli tilattua…).

Sinne se hyppäsi kajakkiin ja istuskeli etunenässä useamman tunnin, useampana päivänä, kun äiti meloi saaria ympäri, snorklaamaan ja luolia katsomaan, ja välillä osui hosuessaan melalla selkäänkin. Ei yhtään poikkipuolista sanaa, ei tietoakaan uupumuksesta eikä valituksesta.

Sen sijaan lapsi istuskeli kajakissa nupisematta pitkiäkin aikoja, lähti veneellä apinoita syöttelemään, katsomaan luolia uimalla äidin selässä pilkkopimeässä kallioiden onkaloissa, katseli merisiilejä ja meritähtiä vedessä snorklaten ja ui (kellui) keskellä kalaparvia, rakasti tuktuk-kyytejä ja tuulta hiuksissaan. Hän tuijotteli rapuja rannalla ja solahti keskelle mustalaiskylää, rakasti venekyytejä yli kaiken ja oli aamulla tikkana pystyssä, kun lähdimme vaihtamaan maisemaa. Suu kävi koko ajan – kaikesta piti kuulla kaikki ja oppia kaikesta lisää.

Sama Töpsö myös tahtoi valokuvata kaikkea näkemäänsä ja pyysi, että opetamme hänelle englantia, jotta pystyisi itsekin kommunikoimaan matkalla. Bonuksena hän oppi pelaamaan shakkia sekä innostui joogasta (asennoista, kuten hän itse asian ilmaisee).

Jo alkumatkasta kuului monta kertaa ”miksei meidän koti voisi olla täällä?” ja viime päivinä, kuten eilen päiväkodista tullessamme ”mä haluaisin lähteä taas johonkin toiseen maahan”.

Reissussa olisi voinut hyvin myös esimerkiksi pyöräillä ja suppailla lapsen kanssa. Suppausta jo oikeastaan pohdimme aika pitkälle, sillä siinähän olisi lapsi voinut hyvin istua laudalla menossa mukana. Myös boogie boardille olisi voinut olla käyttöä.

Eppu on aina ollut mukanani lähes kaikessa, oikeastaan aivan kaikessa menossa ja meiningissä, joten en kertaakaan (ihan rehellisesti) matkan päällä kaivannut Bamse-clubeja enkä muutakaan lapsivapaata aikaa. Loma oli onnistunut juurikin lapsen riemun ja oppimisen kautta ja siitä syystä, että pääsimme yhdessä tekemään ja menemään.

Pohdimme jo seuraavaa kohdetta, joka voisi hyvinkin olla Islanti. Siellä lapsen kanssa vasta puuhaa löytyisikin. Tahtoisin ainakin ratsastaa issikalla, pulahtaa kuumiin lähteisiin ja vuokrata auton, jolla ajella ympäri saarta ja kuvata henkeäsalpaavia maisemia. Pieniä vaelluksiakin voisi harkita, ainakin hevosella ellei vielä kymmeniä kilometrejä jaloin. Tai vaikka pyörällä!