Stockholm inspiration -teemaviikkoni jatkuu ja tänään ajattelin turajaa teille treenaamisesta. Koti ja vaatetus tulikin jo käytyä läpi. Ja jos täällä sattuu pyörähtämään joku, joka ei blogiini ole vielä koskaan eksynyt, niin kertauksena: turakoin viime viikonlopun Tukholmassa, josta kannoin paljon uutta intoa ja ajatuksia mukanani Suomeen. Ajatusten paljouden vuoksi päätin pilkkoa noita tuliaisia muutamaan eri osaan ja tässä starttaisi nyt niistä kolmas.

Jouduin Tukholmassa mukaan UFC fight nightiin. Kyllä. Jouduin. Koska yhden paikan vapautuminen oli osittain oma vikani, niin päätin osuuteni tapahtumasta lunastaa. Tai rehellisyyden nimissä mies sellaisen minulle lahjoitti.

Olin alunperin ajatellut pyöriä Tukholmassa lähinnä inspiroitumassa ja tapahtuman aikaan (22-04) olla autuaasti nukkumassa univelkoja hotellin pehmeän upottavassa sängyssä, herätä levänneenä aamupalalle ja uuteen päivään. Vielä perjantaina työviikon jälkeen lentokentällä olin niin rättiväsynyt, etten totta puhuakseni uskonut kykeneväni paikan päälle yöaikaan.

Tämän lisäksi olen aina ollut kaikenlaista väkivaltaa vastaan (myös ”urheilun” muodossa). Jotenkin karmaiseva ja itseni tuntien luonnoton ja epäkiinnostava ajatus mennä katsomaan, miten ihmiset hakkaavat toisiaan. En myöskään liiemmin tykkää kontaktilajeista noin niinku treenaamisen näkökulmasta – ei todellakaan mun teekuppini. Ajatus hikisestä, randomista kanssaihmisestä ihollani vääntämässä ja tusaamassa. Hyi hel*****. Sen verran oman tilan kaipuinen olen, etten äkkiä tuntemattomia iholleni päästä, ainakaan nihkeän hikisenä puhisemaan (kun en sitä helposti tee vaatteet päälläkään). Pidän treeneissäni omasta tilasta ja vapaudesta. Sikäli nurinkurista, sillä olen koko lapsuuteni ja nuoruuteni harrastanut joukkueissa. 

Mutta miten sitten kävikään? Hyvin nukutun yön jälkeen ajatus alkoi hiljalleen vaikuttaa ihan mukiin menevältä. Lisäksi porkkanana tuttu pariskunta oli myös palloilemassa Tukholmassa ja tulossa häppeningiin, joten sovimme yhteisen dinnerin ja bisset ennen matseja. Tämän lisäksi annoin itselleni luvan vaikka nukkua katsomossa, jos koko homma todella olisi niin tylsää, karmivaa tai muutoin vain epäkiinnostavaa. Mies vielä antoi minulle täydet valtuudet poistua hotellille nukkumaan, mikäli en kerta kaikkiaan jaksaisi.

Ensimmäiset matsit olivat mitä olivat, mutta hyvä intro minulle, joka ei lajista juuri mitään etukäteen tiennyt. Matsi matsilta taso lähti selvästi nousemaan ja sitä mukaa oma kiinnostukseni myös kasvamaan. Melko nopeasti kävi selväksi, ettei kyse ole päättömästä mäiskeestä vaan oikeasta, rautaista kuntoa vaativasta urheilusta. Urheilusta minäkin jo ymmärrän yhtä jos toista, joten kiinnostukseni kohdistui ennen kaikkea urheilun, tekniikan ja treenaamisen näkökulmiin.

Lopulta yllätin itseni kaikkea muuta kuin penkissä nuokkuvana – kommentoimassa toimintaa ja huokailemassa, kun areenalla näytettiin muun muassa, miten Ryan Bader treenaa. VAU ja hatun nosto. Oma mies vieressä ynnäsi ajatukseni: ”Täydellistä sulle, jos miehet vain treenaisivat itsensä kovaan iskuun, mutta jättäisivät sitten sen hakkaamisen väliin tai pelkästään sparrailisivat kehässä.”. No katsokaa nyt Baderia:

Vapaaottelijat treenaavat itsensä toiminnallisesti ja monipuolisesti kovaan iskuun. Kyseessä ei missään nimessä ole mikään kehonrakennus, vaan nuo urhot ovat juuri sillä tavalla käsittämättömässä kunnossa, mitä minä urheilussa ja treenaamisessa arvostan. Satakiloiset ukkelit liikkuvat nopeasti, joustavasti ja ketterästi – onhan sellaista ilo katsoa. Homma ei mene tuolla tosiaankaan päättömäksi hakkaamiseksi, vaan matsi loppuu, kun toinen ei syystä tai toisesta enää pysty puolustamaan itseään tai kolmessa 5 minuutin erässä sen pohjalta, miten tuomarit asian parhaaksi katsovat ja pisteyttävät.

Aamuyöllä neljältä metrossa kohti hotellia en tosiaankaan ollut väsynyt – olin innostunut. Mahdoton palo päästä itse treenaamaan – monipuolisesti, kestävyyttä ja toiminnallisuutta. Näin jo itseni hölkkäämässä, uimassa ja hiihtämässä sekä salilla riehumassa uusien ideoiden kimpussa. Olinkin jo vähän kyllästynyt perusliikkeiden vääntämiseen salilla sekä painojen tasaiseen lisäämiseen.

Päätin ainakin hetkeksi laskea painoja ja sen sijaan lisätä toistojen, sarjojen ja eri liikkeiden määrää, kokeilla yhtä sun toista. Palata takaisin siihen, mitä olen aina treenaamisessa rakastanut. En kasvata lihaksia, joten minun ei tarvitse nostaa koko ajan enemmän, rikkoa yhtään mitään ennätyksiä, se on aina ollut minun mielestäni tyhmää. Minä haluan olla energinen, hyvinvoiva, toiminnallisesti hyvässä kunnossa, taipua ja venyä, pysyä lapseni perässä huohottamatta ja viihtyä itsessäni – näyttää siltä, mitä pääni sisällä olen. Olisi ikävää, että mieli on kuin aikuisiän ADHD-diagnoosin saaneella, mutta kroppa prakaisi auttamattomasti. Haluan yksinkertaisesti, että kroppani pysyy mieleni kyydissä. Ja mun mielihän mennä viipottaa käsittämätöntä vauhtia. Olisi kurjaa haluta tehdä, mutta ei taipua siihen. Vielä ei ole tullut rajoja vastaan ja sen haluan säilyttää.