Staring at the bottom of your glass
Hoping one day you’ll make a dream last
But dreams come slow and they go so fast

You see her when you close your eyes, maybe one day you’ll understand why

Blogissa on ollut nyt melkolailla tasan viikon tauko. Paljon kaikenlaista on tapahtunut, paljon on ollut aiheita mielessä ja kuviakin tullut otettua. Paljon kaikenlaista pientä ja isoa iloista kirjoitettavaa. Kaiken sen tai ainakin osan niistä aionkin lähiaikoina tänne tuottaa, mutta juuri nyt, tänään kirjoitan jostain muusta. Olen pohtinut haluanko kirjoittaa siitä täällä, mutta nyt, kun se on selvästi vaikuttanut kaikkeen tekemiseeni ja täälläkin siihen, etten ole tarttunut näppäimiin ja tullut kirjoittelemaan, niin kokeilen nyt riipiä jotain tännekin puolelle.

Nobody said it was easy
No one ever said it would be this hard
Oh, take me back to the start.

Eli viime viikon lopulla kuulin uutisen, jonka otin ensin vastaan tapani mukaan reippaasti. Ehkä siksi, että uutisen kertoja oli itse käsittämättömän reipas, enkä näin ollen ihan heti tajunnut asian vakavuutta. Vaikka olen ollut asian tiimoilta jokseenkin tietoinen jo muutaman kuukauden, niin enpäs tuolloin osannut aavistaa millaisen tunnemyrskyn asian viimeinen niittaaminen ja sitä kautta tajuaminen (hitaasti kylläkin) saisi aikaan. Viikonloppuna tajusin olevani äreä ja huonolla tuulella, enkä oikein tajunnut mikä nyt niin helvetisti puristaa. Vietin lauantai-illan urheillen ja veljeni luona – ajattelin, että pieni irtiotto arjesta auttaa kyllä puristuksiin. Sunnuntaina olikin jo parempi mieli, kunnes yhtäkkiä autoa ajaessani, akustista rokkia kuunnellessani purskahdin lähes huutoitkuun. Mietin jo hetken, että olenko raskaana vai mikä nyt on, kun ensin ärisen, sitten nauran ja lopulta itken.

Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missin’ home

Mutta niinpä aloin näyttämään yhä useammin tuolta (kuvassa) – kun ajoin autoa, kuuntelin musiikkia, ajattelin asioita, lopulta jo nukahdin itku kurkussa. Mietin läpi kaiken, mitä elämässäni on lähiaikoina tapahtunut. Hiljalleen paikallistin fiiliksen ja tajusin, että vaikka elämässä on nyt heitetty kärrynpyörää kyllä viime aikoina ihan urakalla, niin ne kiepit ovat muuttuneet tässä ajan kanssa jo pääasiassa iloisiksi. Huomasin, että homma uhkaa karata huutoitkuksi, kun ajattelen sitä, että minulle äärimmäisen tärkeä ja rakas läheinen on saanut juuri rintasyöpädiagnoosin.

Siinä, missä uutinen on varmasti suurin itse sairastuneelle, niin näyttäisi olevan isku myös läheisille. Prosessointi tosin kesti hetken. Ehkä hämmentävintä on juurikin se, kun ei tiedä, miten pitäisi reagoida. Tiedon ottaa ensisijaisesti vastaan faktana. Kunnes yhtäkkiä tajuaa pintaan pyrkivän surun, hämmennyksen ja kaikki sekavat tunteet, joita vain tupsahtelee jostain. Järki sanoo, että hoitomuodot ovat kehittyneet, ennusteet ovat hyvät jne. Mutta kun ainakaan minulla työstäminen ei loppunut siihen. Tai itse diagnoosin osalta toki, mutta koko uutinen sai miettimään elämää.

Miten sitä sitten käsittelisi itkemättä, että mikään täällä ei lopulta ole itsestäänselvää. Että elämä on oikukas, eikä missään nimessä aina oikeudenmukainen. Miten sitä onkaan voinut jotenkin vähän naiivistikin olettaa, että kaikki minulle rakkaat ovat juoneet jotain ihmeellistä elämän eliksiiriä ja ovat käsittääkseni kuolemattomia – etten jonain päivänä minäkin joutuisi luopumaan, ehkä katsomaan vierestä itselleni rakkaan ihmisen taistelua ja kipua – oli se sitten henkistä tai fyysistä, sairautta tai jotain muita elämää ravistelevia tapahtumia. Kun omaan elämään syystä tai toisesta tulee rakkaan ja läheisen ihmisen mentävä aukko, niin miten sellaisen täyttää? Kenelle sen jälkeen soitetaan, kuka on lähellä, ystävänä neuvomassa, kuka nauraa ja itkee kanssani ja kannustaa, ymmärtää ja tukee, kun teen elämässäni hölmöyksiä? Eihän sellaista aukkoa täytä kukaan. Eihän lemmikkiäkään (surua) voi korvata ostamalla tilalle uutta..?

Toistaiseksi näyttäisi siltä, että tällä kertaa selvisimme säikähdyksellä – ja läheiseni leikkauksella, onneksi hän oli ajoissa liikkeellä. Mutta sitä tosiasiaa se ei muuta, että vene on keikahtanut. Olen saanut muistutuksen elämän ja terveyden rajallisuudesta. Niinpä päätän nyt, että lähden viikonloppuun yrittäen muuttaa surun ja luopumisentuskan sekä märän rätin naamallani iloksi – yritän muistaa olla iloinen jokaisesta päivästä, jonka saan olla minulle tärkeiden ihmisten kanssa, sillä tajusinpas tässä juuri, että jossain odottaa päivä, jolloin näin ei välttämättä ole. Muistan myös iloita jokaisesta päivästä, jonka saan itse viettää terveenä. Eikös Lilyssäkin tällä viikolla kyselty, mistä olen kiitollinen tänään? Elämästä, rakkaista ja terveydestä.

Kiitollista alkavaa viikonloppua!