Mihinpäin lähdettäis? Pohdin tänään työmatkalla elämäni viimeistä about kuutta vuotta. Tai olen pohtinut sitä jo hyvän tovin aina erinäisissä ja eri mittaisissa sessioissa, sekä ihan tietoisesti että jopa ajoittain tahtomattani, alitajunnassani. Enpä olisi uskonut noin..öö..about kolme vuotta sitten, mitä kaikkea onkaan tulossa – sekä hyvässä että pahassa. Jos joku olisi tällaista silloin ennustanut, niin enpä tiedä olisinko uskonut. Elämässä on ollut iloisia hypähdyksiä, riemun pyrskähdyksiä, huolettomuutta, leikkiä ja iloa sekä sydämenpohjassa asti tuntuvaa onnea. Sitten on ollut uupumusta, stressiä, kiirettä, epävarmuutta ja epätietoisuutta, jopa vähän pelkoa tulevasta, päätösten ja tekojen kyseenalaistamista ja nyt viime päivinä kyyneliäkin. Joskus on tehnyt mieli heittää voltti, kuperkeikka tai seisoa päällään, katsoa asioita laatikon ulkopuolelta ja välillä palata taas sinne sisään. Eli siis täyttä elämää, eh? Samat tunteet myös kuvina, ensin voltit ja päälläseisonnat.

Lisäksi välillä on ollut hetkiä, jolloin olen rakastanut ja syleillyt koko maailmaa, kaikkea tässä universumissa. Toki myös vihannut kaikkea epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta, johon olen törmännyt. Sen kaiken edessä tajuaa oman pienuutensa, että yksi pieni ihminen voi valinnoillaan toki vaikuttaa, mutta maailman ongelmat ovat paljon yhtä pientä ihmistä isompia. Koneisto pyörii omalla logiikallaan eikä sitä muuteta hetkessä, josko kokonaan koskaan? Niin paljon kuin haluaisin uskoa, että jonain päivänä täällä on kaikilla hyvä elää, tajuan, ettei se ole absoluuttisen mahdollista. Aina on olemassa pahoja, ajattelemattomia, piittaamattomia, onnettomia, itsekkäitä ihmisiä. On vihaa, katkeruutta, traumoja, surua ja pelkoa. Siinä missä on toki iloa, tanssia ja laulua, ystävällisyyttä, vieraanvaraisuutta, empatiaa ja hyviä tekoja, aikomuksia ja pyrkimyksiä.

Olen koko tietoisen elämäni aikana pyrkinyt kulkemaan silmät ja mieli avoinna, katsomaan asioita uusista näkövinkkeleistä. Lomalla nautin toki lomasta, mutta en pysty sulkemaan silmiäni ympärillä vallitsevalta kulttuurilta. Sen näkee, jos välittää katsoa, onko ihminen (ihmiset) aidosti onnellinen – sitä, mitä antaa tai haluaa antaa ymmärtää. Thaimaassa toki vaeltelin vuoristossa, makoilin rannalla, veneilin ja sukelsin, mutta tajusin myös kaiken sen ihmiskaupan ja onnettomuuden ympärilläni. Minua satutti katsoa ja ymmärtää, mitä ympärilläni tapahtuu. Satutti tajuta, kuinka en pysty muuttamaan sitä. Pitääkö se vain hyväksyä, tunnustaa oma voimattomuus tuollaisten ilmiöiden edessä? Auttaako edes se, että haluan itse toimia toisin. Eikä mikään tästä poistunut mielestäni, vaikka ummistin silmäni aurinkotuolissani, pina colada kädessäni. Ja sama Afrikassa (josta osa näistä kuvistakin on), ei köyhyys ja väkivaltaisuudet pyyhkiydy pois sillä, etten suostuisi niitä ajattelemaan. Silti minusta ei reissussa tullut Jeesukseen verrattavaa pyhimyshahmoa, joka julistaa valaistumistaan. Se, mitä jäi on kiitollisuus. Ymmärrys siitä, miten vähän ihminen oikeastaan tarvitsee ollakseen onnellinen. Suurin osa siitä, mitä minulla on täällä on turhaa, mutta kyllä minä niistä toki nautin. Nyt myös muistan olla siitä kiitollinen.

Suurimmaksi osaksi olen pystynyt nauramaan ja elämään huolettomasti. Silti on myös päässyt itkuja. Niinhän se elämä menee. Ja siis se kuusi vuotta. Niin. Vai puhuinko oikeastaan kolmesta? Kun palasin äitiyslomalta töihin en aavistanut, mikä kaikki tässä elämässä tulee vielä heittämään häränpyllyä. Tiivistän: oikeastaan kaikki. Viimeistään tähän mennessä voin sanoa kasvaneeni aikuiseksi. Katson ihmissuhteita realistisesti, perhe-elämän todellisuus on käynyt selväksi, ihmeelliset naiivit oletukset ja hömpötykset olen tajunnut..noh, naiiveiksi. Olen kuvitellut, että tiedän, mitä elämältä haluan. Ehkä tiedänkin, mutta senkin olen oppinut, että aina se ei mene niin ja ajatukset ja ihmiset muuttuvat. Arvot ja unelmat ovat muuttuneet. Ja etenkin olen oppinut, että jos sanon ”minä en ikinä” ”koskaan” ”milloinkaan”, niin juuri niin tulee käymään.

Voi kai tätä sanoa kolmenkympinkriisiksikin..? Kun palasin töihin aloitin jatko-opinnot ja vaihdoin melko nopeasti uraa ja alaa, rakensimme talon, nyt muutamme takaisin Helsinkiin, olen vauvavuosien jälkeen taas lähempänä sitä ihmistä, joka koen olevani. Kun nyt katson itseäni peilistä tai kuvista, näen muuttuneen, kasvaneen naisen. Kuulen ihmisiltä, jotka eivät ole nähneet minua vuosiin, etteivät he meinaa tunnistaa minua. Se on varmasti totta. Perusasiat ovat pysyneet eittämättä samoina, mutta niin pään sisällä että sen ulkopuolella on loikittu urakalla. Kolmenkympin jälkeen voin sanoa, että näen peilistä ihmisen, joka on kauneimmillaan. Ehkä se kauneus vain lisääntyy, kun tulee lisää ikää ja kokemusta..?