Kirjoittelin viimeksi raskausviikoistani 15-21. Kerroin, miten alaselkäni kiukustui raskauden alkumetreillä. Se tarkoitti minun kohdallani sitä, että jalat niiasivat vihlovasta ja säteilevästä kivusta muutaman kerran sen verran huolella, että ajattelin niiden lähtevän alta kokonaan. 

Pääasialliseksi syyksi alaselän (ja sen kautta pakaran ja takareiden) yhtäkkiselle vihlonnalle sanoisin kehon muutokset raskauden myötä – nivelet pehmenevät ja kehon painopiste muuttuu viikko viikolta. Itselläni myös lantio alkoi levenemään aika varhain, mikä varmasti vaikutti asiaan.

Hyvä juttuhan se noin kaikkineen on, sillä näin keho tekee tilaa kasvavalle sikiölle sekä valmistautuu tulevaa synnytystä varten.

Mun kohdalla selkä todennäköisesti provosoitui noinkin häijyksi juoksemisesta. En ehkä heti ymmärtänyt, että kehoni tekee niinkin kovaa muokkaustyötä ja se olisi hyvä ottaa huomioon jo noin varhain. Toisen lapsen kohdalla tuntui, että kaikki tapahtui aiemmin ja jotenkin isommalla ryminällä.

Melkoisen nopealla googlauksella pääsin jyvälle siitä mikä on SI-nivel. Oireet osuivat todella hyvin kohdalleen. Päätin kuitenkin käydä vielä lääkärissä, mikä sinällään osoittautui todella turhaksi reissuksi. Olin jo ottanut kattavasti aiheesta selvää (kaikki kunnia lääkäreille, ihan oikeasti), joten lääkäri ei oikeastaan osannut kuin katsoa mua säälivästi ja sanoa voi voi, kuulostaa kurjalta. Tarjosi jopa hoitokeinona Buranaa, kunnes tajusi mun riittävän pitkästä epäuskoisesta tuijotuksesta, että olen siis (kuten kerroin) raskaana. Ja ne jotka eivät tiedä, Buranaa ei suositella raskaana.

Niinpä marssin turhautuneena kotiin ja selvitin netistä, miten kiukustuneen SI-nivelen kanssa pitäisi toimia. Venyttelyn olin havainnut pahentavan kipua, juoksemisesta olin jo ottanut taukoa. Lopuksi vielä kirjoitin sähköpostin kiropraktikolle, jossa kuvailin oireeni ja kysyin hänen mielipidettään siihen, miten asian kanssa olisi parasta toimia.

Ja nyt itse asiaan. Eli miten sitten lopulta sain selkäkipuni asettumaan.

Alkuun on pakko sanoa, että pohdin pariinkin otteeseen uskallanko tästä aiheesta kirjoittaa. En ole fysioterapeutti enkä liikunnanohjaaja. Kaikki mitä tein tai en tehnyt ovat tulosta siitä, että kuuntelin kehoani ja etenin sen mukaan. Olen liikkunut aina, joten oman kehon kuuntelu luonnistuu ja liikkuminen on mulle hyvin luonnollista. Sanoisin, että jos et ole aiemmin liikkunut etkä ole varma mitä teet – käänny ammattilaisen puoleen. Selän ja nivelien kanssa en lähtisi leikkimään.

Esimerkiksi linkeistä http://selkakanava.fi/selan-omatoiminen-hoitaminen , http://selkakanava.fi/selan-hoito-ja-raskaus sekä http://selkakanava.fi/jumppaohjeita-selalle-ja-niskalle löydät hyvää tietoa selän kanssa toimimiseen. 

Mutta niin – kuten kerroin, otin taukoa juoksemisesta sekä ”rajummasta” venyttelystä, sillä ne molemmat pahensivat vihlontaa. Netistä löysin useamman ”jumppaohjeen” sekä muutamia videoita.

Aloitin kuitenkin arjessa huomioiden selkäni. Kiinnitin huomioita esimerkiksi siihen, miten nousen tuolilta. Ennen hyppäsin ylös miten sattui, nyt katsoin, että jalat ovat eteenpäin, paino sopivalla tavalla molemmilla jaloilla ja nousen suorassa asennossa – en vinossa tai kroppaa kääntäen. Muistaakseni tämä ohje löytyy myös selkäkanava.fi sivuilta. Ja kyllä, oli tiukassa muistaa tämä. Sitä automaattisesti ja ihan tavasta singahti ylös ja liikkeelle miten sattui.

Kiinnitin huomiota ylipäätään kroppani asentoihin niin seistessä, liikkuessa että istuessani. Pidin esimerkiksi seistessä tasaisesti painoa molemmilla jaloilla, niin mukavaa kuin se olisikin ollut siirtää vain toiselle. Salilla aloitin selkää venyttävillä liikkeillä, joista ainakin osan voi bongata tästä videosta (tosin mopin korvasin kepillä):

Myös boksille nousut toimivat minulle. En tosin hyppinyt vaan askelsin boksille ja alas. Aluksi pidin muistaakseni jopa keppiä kädessä antamassa tukea, ettei tule suotta horjuttua.

Kun selkä parin kevyen, pääasiassa selkää venyttäviin liikkeisiin perustuvan jumpan jälkeen alkoi olla vihlonnasta vapaa, siirryin takaisin tankoon ja kevyisiin painoihin. Aloitin todella kevyillä painoilla maastavedolla sekä yhden jalan maastavedolla. Hiljalleen pääsin takaisin isompiin painoihin, kunhan vain muistin pohtia selkää entistä tarkemmin. Tärkeintä oli pitää tekniikka viimeisen päälle kunnossa. Tiesin, että repimällä tai liian isoilla painoilla leikkimällä tekisin vain hallaa kropalleni.

Ja niin – paras asia, jonka kiropraktikko minulle sanoi sähköpostissaan oli se, että asia on hoidettavissa. Jos kyse on SI-nivelestä, niin sen pitäisi asettua parilla jumppakerralla. Jos näin ei käy ja kipu jatkuu, on kyse hyvin todennäköisesti jostain muusta ja se olisi syytä tutkia tarkemmin. Kun kipuni siis hellitti yllä mainituilla ohjeilla ja parilla kerralla, tiesin keskittyneeni oikeaan asiaan.

Toivottavasti ei ollut liian ylimalkaisesti kirjoitettu ja edes jokunen vinkki tarttui matkaan. 

P.S. En ole enää kuukausiin kiinnittänyt huomiota siihen, miten nousen tuolilta tai mille jalalle varaan painon (ehkä pitäisi, ei kai se pahitteeksikaan olisi noin niinku pitkällä juoksulla). Tämä oli vain ensimmäisiä kipua helpottavia tekoja ja auttoi paljon siihen, että pääsin ylipäätään takaisin kivuttomaan olotilaan. Kun akuutti kipu ja vihlonta oli hoidettu, pystyin jatkamaan elämää taas täysin normaalisti. Suosittelen siis tarttumaan kipuun heti, ettei se pääse suotta kroonistumaan ja pahenemaan. 

P.P.S. SI-nivelen kipuiluun on saatavilla myös tukivöitä. Minä selvisin tällä kertaa ilman. Etenkin raskaana voisin ajatella, että tukivyötäkin kannattaa harkita, mikä etupainoisuus alkaa tosissaan ottamaan selän päälle.