Laitetaas tähän alkuun esimerkki:

Kuulet lupaavasta työpaikasta – jotain tämänkaltaista olet juuri kaivannutkin, ehkä jopa etsinyt. Päätät ottaa yhteyttä, pääset haastatteluun ja ekalta kierrokselta jatkoon. Lopulta käyt sen keskustelun, että eiköhän jatketa tästä yhdessä.

Aloitat uudessa työssä kutkutellen ja hyvällä draivilla, ostat ehkä uusia työvaatteita, käyt kampaajalla. Työt haastavat sinua sopivasti, tapaat uusia kivoja ihmisiä, kokeilet erilaisia, eksoottisia lounaspaikkoja ja muutenkin tämä tuntuu just nyt oikealta.

Vuoden, kahden tai kuuden päästä voikin olla, että työyhteisö on muuttunut – ilmapiiri ei ole enää entisellään. Se työ, joka ennen mukavasti kutkutti, haastoi ja sai kehittymään tuntuukin puuduttavalta ja rutinoituneelta. Kiire tappaa luovuuden jne. Olet käynyt esimiehen kanssa lukuisia kehityskeskusteluita tulevaisuuden näkymymistä. Aina jää fiilis, että kyllä tämä tästä. Pian kuitenkin huomaat, ettei se ehkä sitten kuitenkaan. Palkankorotus luvataan, se on kuulemma jo pomon pöydällä, mutta ei oikein tunnu toteutuvan. Jatkuvaa kiirettä ei saada hallintaan. Ilmapiiri ei muutu, vaikka käydään yhdessä kylpemässä, Prahassa ja muissa työhyvinvoinnin iltamissa.

Hiljalleen ajatuksesi karkailevat yhä useammin sen ympärille mitä todella haluat elämältäsi. Vastaako tämä nykyinen työ siihen? Voisiko se tulevaisuudessa vastata? Olenko onnellinen, jos jään tähän? Auttaisiko vielä yksi kunnolla ja hyvin muotoiltu keskustelu esimiehen kanssa? Punnitset vaihtoehtoja. Ehkä jo vilkuilet viattomasti ympärillesi – mitä muuta voisi olla tarjolla. Onko minulle enää mitään?

Kun sitten vihdoin irtisanoudut – voiko sanoa, että epäonnistuit?

Ei. Kuuntelit itseäsi. Nyt oli aika mennä eteenpäin. Yritit varmasti kaikkesi (sillä faktalla, ettei kukaan jaksa antaa 100% kaiken aikaa). Punnitsit vaihtoehtoja. Teit ehkä listojakin. Keskustelit, kehitit ja kouluttauduit. Tai sitten vain tajusit, että tämä oli yksi vaihe elämässä – et alkumetreilläkään ajatellut, että tämä on eläkevirkasi.

Jos tätä esimerkkiä peilaa parisuhteeseen, miksi parisuhteen päättymisen tarvitsisi olla yhtään sen enempää epäonnistuminen? 

On totta, ettei työn ja parisuhteen vertaaminen ole näin yksioikoista. Parisuhteessa on mukana paljon enemmän tunteita ja liikkuvia osia. Parisuhteen päättymisen mukana murenee niin yhteiset unelmat kuin kaikki muukin mitä on yhdessä rakennettu. Ero repii hetkeksi kaiken hajalle, silloinkin kun molemmat syvällä sisimmässään ymmärtävät, että tämä on ainoa oikea ratkaisu.

Mutta että epäonnistuminen. Siihen en suostu.

Parisuhteen päättyminen on surullista. Se voi olla repivää ja yhden sortin kriisi. Mutta epäonnistuminen se ei mun mielestä ole. Mun mielestä on kypsyyttä nähdä, ettei tämä johda enää mihinkään hyvään. Liian aikaisin, ensimmäisen töyssyn tullen, ei kannata tietenkään luovuttaa, mutta jossain vaiheessa on jo silkkaa viisautta ymmärtää päästää irti. Antaa molemmille tilaa ja mahdollisuus kasvaa ihmisinä, rakentaa omaa elämää ja onneaan. 

Kun erosin lapseni isästä toivoin alusta alkaen, että me molemmat löydämme sen onnen, jonka mielestäni ansaitsemme. Kaikki ansaitsevat olla onnellisia. Muistan vieläkin sen hetken, kun ymmärsin, että me emme yhdessä kasva täyteen mittaamme. Istuin pysäköidyssä autossa, kuuntelin musiikkia, lapsi nukkui takapenkillä turvaistuimessa ja yhtäkkiä purskahdin hallitsemattomaan itkuun. En itke juuri koskaan. Oli musertavaa ymmärtää kouriintuntuvasti, että tunnen noin. Ja että tilanne oli tuo. Halusin ja toivoin niin paljon, että tuntisin toisin. Oli masentavaa tajuta, että tässä on kaksi hyvää tyyppiä yhdessä, mutta se ei yksin vielä riitä.

Mutta voinko sanoa, että epäonnistuimme? En. Ero toi meidän kaikkien elämään hyviä asioita (oli niitä toki paljon ennestäänkin). Meillä molemmilla on nyt toimivat, onnelliset parisuhteet ja lapsella kaksi toimivaa ja onnellista kotia. Näen lapseni isästä, että hän voi hyvin. Minä voin hyvin. Se tuo minulle valtavasti iloa – tätä toivoin, kun erosimme.

Mitä mieltä te olette? Onko ero epäonnistuminen?