Lueskelin eilen kahvitauolla Vauva-lehteä. Siellä kerrottiin Momziesta. 

Ymmärsin jutun perusteella, että se on jonkinlainen (suht uusi..?) applikaatio äideille, jotka haluaisivat löytää seuraa muista äideistä. Sovelluksen kehittäjä kertoi lyhykäisessä jutussa, että sovellukselle on selvästi ollut tilausta, sillä se on otettu hyvin vastaan ja moni on löytänyt sitä kautta mukavia äitiystäviä.

Uteliaana ihmisenä oli tietenkin pakko ladata sovellus ja selvittää mistä tässä on oikein kyse.

Hyvin nopeasti mulle selvisi, että kyseessä on äitien Tinder.

Ei siinä kai sitten, ajattelin. Kai tätä voisi kokeilla ennen kuin tuomitsen koko sovelluksen.

Mutta ensin muutama sana itse Tinderistä, sillä siitä mulla on aika selkeä mielipide. Se nyt vain ei ole mun makuun. Eron jälkeen olen sitä hetken kokeillut, joten tiedän kyllä suurinpiirtein millaisesta sovelluksesta olen mielipiteeni muodostanut. 

En tykkää yhtään ajatuksesta, että päätän muutaman kuvan ja virkkeen pohjalta ihmisestä niinkin isoja asioita kuin että pidänkö hänestä tai että haluanko tutustua häneen – vaikka vain yhden bissen tai yön verran. En pidä siitäkään, että joku tekisi niin minun kohdallani.

Oli jokseenkin raivostuttavaa huomata, kuinka aika iso osa teki muutaman kuvan, lyhyen esittelyn ja ennen kaikkea ikäni perusteella päätelmiä esimerkiksi siitä, että taidan hieman reilu kolmekymppisenä sinkkuna etsiä kuumeisesti tuleville lapsilleni isää tai haluan marssia suinpäin alttarille. TÄH!? Tai kun erehdyin kertomaan, että minulla on jo lapsi, niin voi luoja kaikkia niitä olettamia, joita ”yksinhuoltajana”, yhden lapsen eronneena äitinä sain rivien välistä lukea. Hyi. Yök. Kaikki tämä näkemättä ja tapaamatta. Hyvä luoja, muutaman kuvan ja yksittäisen faktan pohjalta. Hitto mitä toppahousuja siellä pyöriikään.

En myöskään pidä yhtään luontevana sitä, että kun tulee ’match’ niin pitäisi alkaa sellaisesta asetelmasta chätätä, että juu, me sitten liketettiin toisistamme… Enkä myöskään jaksa sitä näpyttämisen määrää.

Onko siis suurikaan ihme, että poistin koko sovelluksen muutaman päivän jälkeen. 

Mutta sitten tämä Momzie.

Illalla kotona sitä näppäilin. Mieskin kysyi, että mitäs se rouva (öhöm, neiti) siellä sohvan nurkassa puuhaa. Kerroin lyhykäisesti sovelluksen idean ja mies puuskahti melkoisen spontaanisti, että ihan kamala idea! Siis ei se, että äidit löytäisivät tai etsivät seuraa, vaan se, että se on toteutettu Tinder-idealla.

Vielä tässä vaiheessa toppuuttelin, että äläs nyt noin vahvasti vastusta. Eikös se ole aika kiva idea, että voi etsiä ja löytää lähiseudulta muita äitejä – vaunulenkeille, kahvitteluun ja sen sellaiseen. Että onhan tässä mullakin pian ainakin vuosi kotona oleilua edessä…

Mutta niin. Yhden päivän kokemuksella on kyllä pakko todeta, että idea on pohjimmiltaan täysi kymppi. Ihanaa, että äideille on kehitetty sovelluksia ja sitä kautta uudenlaisia mahdollisuuksia löytää seuraa vanhempainvapaille – kotona oleminen voi olla todella yksinäistä aikaa. Ja yksin vauva/lapsiarki saattaa muodostua melkoisen ankeaksi, kuormittavaksi ja synkäksi. 

Mutta. ’Svaippailtuani’ aikani äitejä kännykän ruudulla koin hieman pehmeämmin, mutta hyvin samantapaisia tuntemuksia kuin Tinderiä aikoinaan kokeillessani.

Paitsi, että tällä kertaa tuntui yksinkertaisesti vain ja ainoastaan pahalta.

Tuntui pahalta, että olisin vetänyt jonkun vasemmalle eli pois pelistä. Etenkin ja nimenomaan tässä yhteydessä. Mikä minä olen sanomaan, että tuon ja tuon ystävä, edes äitiystävä en haluaisi olla. Tuohon ja tuohon en kyllä halua tutustua. Siis niinku millä perusteella!? Kahden kuvan ja lyhyen esittelyn pohjaltako?

Mietin sovellusta käyttäessäni toki paljon positiivisia asioita, mutta myös sitä, onko tässä kaiken pahan alku ja juuri? Olenko juuri nyt jonkinlaisen äiti-kulttuurin ytimessä? Onko tämä juuri kaikkea sitä, mitä vauva-palsta ruokkii? Äidit rankkaamassa pinnallisin perustein toisiaan. Katsellen kuvia ja päättäen, kenen lasten kanssa oman lapsen olisi mukava kasvaa ja leikkiä – keneltä saisi hyviä elementtejä niin oman kuin lapsenkin elämään. 

Koko Tinder-konsepti on pinnallinen. Se saattaa sopia huolettoman seuran etsintään, yhden yön iloiksi, joskus säkällä jopa hyvän suhteenkin löytämiseksi, mutta että noin ylipäätään ihmisten rankkaamiseksi, ystävien etsimiseen. En ehkä halua olla osa tätä kehitystä, jossa ihmisiä svaippaillaan vasemmalle ja oikealle kevein perustein. En halua, että sellainen koskaan rantautuisi lapseni ajatusmaailmaan, miksi siis ruokkisin sen kehittymistä itsekään?