Muutama päivä takaperin kauhoin uima-allasta päästä päähän ja mielessäni pyöri tähän postaukseen jo valmiit sanat. Sitten ilta menikin hupsis vaan ja ne jäivät kirjoittamatta ylös. Aihe ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, joten ajattelin hakea sanoja takaisin nyt.

Olen viime aikoina (jopa vuosina) pohtinut paljon kiltteyden ja itsekkyyden rajoja. Voisi sen kai niinkin sanoa, että olen etsinyt hyvää tasapainoa sopivan joustamisen ja itsestäni huolta pitämisen välillä. Olen pohjimmiltani hyvin empaattinen ja juuri se sellainen melko klassinen kiltti tyttö, joka laittaa aina ensisijaisesti muut itsensä edelle. Jopa siihen pisteeseen asti, että ihan läheisimmät ja minulle tärkeimmät ovat suoraan sanoneet, että sun täytyy nyt vihdoin ajatella vain itseäsi.

Mutta lähdetään ihan alusta.

Nuorena oli hirvittävän helppo olla kiltti, joustava ja antaa omasta (koska paljoa ei ollut annettavana :D). Työelämässä olin vasta uusi, opiskelijakin. Tietoa, taitoa, näkemyksiä, kokemuksia ja mielipiteitä vasta karttui hiljalleen.

Nuorena elin myös hyvin huoletonta ja energistä elämää. Sitä jaksoi aamulla 6.30 ylös ja samoilla silmillä kouluun, koulusta lenkille ja suihkun kautta töihin, töiden jälkeen kaverin kanssa kahville kuuntelemaan sydänsuruja ja vielä auttamaan naapuria talon maalauksessa sekä opiskelijatoveria kouluhommassa. Keikkahommiin ja lastenvahdiksi taipui koulun, yhden työn ja kokonaisen oman elämän lisäksi, vaikka vähän aikataulun kanssa tiukkaa tekikin, koska tiesin kuinka vaikea hyviä sijaisia/hoitajia on saada. 

Nuorena kaikki myös tuntui siltä, että hyvä tasapaino säilyi – minä autoin ja minua autettiin. Oli helppoa sanoa aina ”joo” kaikkeen, sillä aikaa ja ennen kaikkea energiaa riitti.

Sitten sitä kuin varkain vanheni. 

Vanheneminen toi mukanaan uusia opintoja ja opintojen myötä uusia töitä ja uudet työt lisää vastuuta (ja stressiä ja kiirettä). Tuli omia lapsia, perheellinen parisuhde ja ne niin kuuluisat ”ruuhkavuodet”. Tuli asuntolainat ja talon rakentaminen. Tuli läheisten vanheneminen ja sen myötä luonnollisesti myös sairastumiset. Tuli ero ja sen jälkeen uusperhekuviot. Tuli siis elämä.

Ja elämän myötä tuli myös oman rajallisuuden (tai ehkä enemmänkin ajan ja oman jaksamisen rajallisuuden) ymmärtäminen.

Siitä huolimatta huomasin edelleen olevani (ainakin pyrkiväni olemaan) se kiltti, reipas, tunnollinen ja aina jaksavainen joo-nainen. Sanoin edelleen yhtä hanakasti joo kaikille ja kaikkeen. Halusin auttaa, halusin ymmärtää, halusin olla läsnä.

Huomasin myös, että ihmiset olivat tottuneet siihen, että minä olin joo-nainen. Huomasin, että siitä oli tullut joillekin suoranainen itsestäänselvyys. Huomasin kuitenkin myös, että vaikka minä sanoin edelleen tottumuksesta tai kiltteyttäni joo, niin aika moni sanoi jo takaisin ei. Ihan samoista syistä kuin ehkä minunkin olisi pitänyt.

Juttelin asiasta muutamien luottoihmisteni kanssa. Kaikki olivat ykskantaan sitä mieltä, että mun pitäisi opetella olemaan itsekkäämpi – ajatella enemmän itseäni ja sitten vasta muita, jos energiaa jää. Mutta eihän se pesunkestävältä joo-naiselta ihan noin vaan luonnistu. Mutta päätin opetella, sillä tunnistin, että oman elämän käännekohdat verottivat ja todella tarvitsin aikaa ja hellyyttä myös itseäni kohtaan.

Aluksi isku oli suurin tietenkin niille, jotka olivat tottuneet luottamaan siihen, että minä aina joustan. Kun yhtäkkiä pidinkin puoliani, niin kyllä – sain aika määrän kakkaa niskaani. Ja koska olin tottumaton itseni ensimmäiseksi laittaja, niin kakka satutti ja halusin kysyä luottoihmisiltäni, että toiminko minä tilanteessa jotenkin niin, että ansaitsin sen ryöpytyksen. Hiljalleen aloin luottaa siihen, että minä toimin oikein. Pidin puoliani oikeissa hetkissä ja asioissa, oikein perustein.

Mutta ristus mikä matka. Voin sanoa, että ei ole ollut aina helppoa.

Ja matkahan jatkuu edelleen.

Tunnistan jo paljon paremmin ne hetket, jolloin on viisainta priorisoida itseni muiden edelle. Ne hetket, kun tarvitsen voimavarani ja aikani itselleni (tai perheelleni).

Näitä on muun muassa ne hetket elämässä, kun olen puskenut töissä useamman viikon kiiresuman läpi kellon ympäri ja vihdoin kohdalleni osuu äärimmäisen harvinainen viikonloppu, jolloin lapsi on isällään ja mies omilla teillään ja minä saisin levätä ja sitä kuuluisaa omaa aikaa. Kun tällaisella hetkellä joku kysyy voinko tulla lapsenvahdiksi yön yli – vanha minä vastaisi oitis, että tottakai! Mutta uusi minä osaa jo pysähtyä ja tajuta, että oikeasti tarvitsen tämän hetken vain itselleni ja omaan palautumiseeni ja näin ollen vastata, että nyt ei pysty, mutta kysykää ihmeessä ensi kerralla, silloin tilanne voi olla jo ihan toinen.

Typerää tässä on vielä se, että edelleen koen toisinaan tarvetta varmistella, että enhän mä nyt ollut ihan mulkku, kun en suostunut. Ja edelleen läheisimmät ottaa poskista kii, katsoo syvälle silmiin ja sanoo, että haloo nainen! Tuo on aivan tervettä itsekkyyttä ja sitä sun just pitää oppia.

Että opetellaan opetellaan.