Näin tässä taannoin tämän:

Se jäi kummittelemaan jonnekin mieleni perukoille.

Saan usein kuulla olevani rohkea. Se on joka kerta yhtä hassua ja hämmentävää, sillä en koe olevani keskivertoa rohkeampi. Heittäydyn kyllä asioihin, olen ehkä normaalia spontaanimpi ja luotan omiin kykyihini selviytyä monenlaisista, hankalistakin, tilanteista.

Mutta niin. Tuon kuvan nähtyäni muistin taas, mistä ”rohkeuteni” kumpuaa. En tosiaan ole keskivertoa rohkeampi, mutta olen oppinut ylittämään ne hetket, kun epäröin tai tekisi mieli vähin äänin paeta tilanteesta.

Joudun työssäni kohtaamaan paljon haastavia tilanteita. Minä olen se, jonka täytyy pysyä tyynenä, rauhallisena ja järkevänä, kun muilla meinaa vene keikkua tai he kertovat minulle elämänsä vaikeimmista asioista ja ajoista. Olen myös se, jonka tulee pystyä puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, vaikka se olisi vaikeaa. Olen joutunut monet kerrat ottamaan itseäni niskasta kiinni ja ylittämään sen ”kunpa tästä voisi vain paeta tai vaieta”-tunteen.

Hiljalleen sama rohkeus ja itsensä ylittäminen on hiipinyt omaan elämääni – siis vapaa-ajalle. Kun tulee eteen kiperä ja kimurantti tilanne, olen ensin meinannut vaieta (äh, antaa olla) kunnes kerään itseni – muistan, että teen tätä joka päivä työssäni, joten minun täytyy pystyä tekemään se myös itseäni ja läheisiäni varten – kohtaamaan vaikeita asioita. Fiksusti ja rakentavasti. 

Ja miten se käy? Enpä keksi muuta kuin harjoitella. Tietynlainen avoimuus ja vilpittömyys auttaa – toinen ihminen kyllä aistii oletko aidosti ja hyväntahtoisesti asialla. Rohkeus kohdata vaikeita asioita ja puhua asioista ääneen ei tarkoita samaa kuin rääpiä asiattomuuksia toisille ihmisille. Siksi kannattaa ensin pysähtyä ja miettiä läpi omat fiilikset ja ajatukset – kerätä itsensä. Itse pyrin aina rakentamaan tilanteesta kokonaiskuvan. Vihaan sitä, että pitäisi äkkiä sylkäistä jotain suusta ilman, että olen ehtinyt miettimään asioita ja näkökulmia.

Rohkeutta kerätäkseen kannattaa aloittaa pienin askelin. Sammakoita ja sivuaskelia voi tulla, se kai kaikille sallitaan.

Ja mitä tästä sitten kukaan hyötyy? On parempi olla itsensä kanssa, kun ei tarvitse kantaa paskasäkkiä sisällään. Ei tarvitse murista ja murmuttaa kotisohvalla tai työpaikan kahvihuoneessa, kun kerralla suoristaa ryhtinsä ja päättää, että on kaikille osapuolille parempi keskustella asiat avoimesti ja reilusti kasvotusten, heti ja tuoreeltaan. Lisäksi se helpottaa varmasti kaikkia – toisten ei tarvitse miettiä, mikä sinua riipii ja sinä saat helpotuksen, kun asioita ei tarvitse kerätä sisäänsä kasvamaan.

Tiedän, että tämä on myös piirre, josta jokunen läheiseni ahdistuu. Olisi niin paljon kivempaa vaieta. Kyllä minä sen ymmärrän. Asioita on kiva juosta pakoon, paljon kivempaa kuin kohdata ne reilusti. Todeta, että hei sori, mä mokasin, mites tästä eteenpäin. Asiat ovat asioita, tapahtunut on jo tapahtunut. Mitä niitä kiertämään. Kaikki mokaa. Ihmiset eivät koskaan tule elämään keskenään törmäyksittä. Mutta kyllä muuten helpottaa, kun ne rohkeasti ja ihan niiden oikeilla nimillä kohdataan ja puhutaan.

Parisuhteessa asioiden kohtaaminen vasta vaikeaa voikin olla. Jukka on kertonut olleensa se puheliaampi tyyppi aiemmissa suhteissaan. Olen monesti nauranut, kuinka tuppisuu tuo ukko on, kun pitäisi puhua, mikä meidän suhteessa mättää ja missä molemmat voisivat kehittyä. Herranen aika, jokaisessa suhteessa jokin mättää! Ihmiset kasvavat – yhdessä ja erikseen – niin se vain menee. Ei se tarkoita, että suhde on läpipaska, jos välillä keskustellaan siitä, että nyt riipii. Parempihan ne on ääneen puhua, kuin kantaa sisällään kasvamassa katkeruudeksi.

Be brave. Even if you’re not, pretend to be. Tärkeintä on yrittää. Vaikeissa tilanteissa usein auttaa, kun saa sanottua ensimmäisen lauseen. Sen jälkeen keskustelu on avattu. Tärkeää on muistaa, että mikään ei muutu vaikenemalla!

Rohkeaa ja toivottavasti aurinkoista viikonloppua!