Tulipas taukoa.

Lily oli paussilla kotvasen. Sinä aikana ehdin saamaan melkoisen karmean keuhkoputkentulehduksen ja tipuin viikoksi täysin pois geimeistä.

Nyt, kun elämä alkaa taas voittamaan, jäin miettimään, miksi kannatti opiskella pitkän kaavan kautta. Osittainhan se oli olosuhteiden sanelemaan, mutta siitä huolimatta olisin voinut valmistua Master of disasteriksi kahdessa vuodessa. Mutta ehei, minä päätin tusata siihen reilut neljä vuotta. Anoin opinto-oikeutta vuoden lisääkin. Mutta mitäs sitä hötkyilemään, kun ei ollut kiire mihinkään.

Meitä oli moneen junaan, niin kuin aikuisena opiskellessa usein on. Melkein kaikki muut halusivat paperit äkkiä ulos. Osalla oli jo työpaikka kiikarissa, enää muodollinen pätevyys puuttui jne. Opinnot aloitettuani minä puolestani pohdin, että haluan ottaa tästä kaiken irti. Minulla ei ollut hötkyä uralla eteenpäin, ei oikeastaan mitään hajua siitä, mitä tutkinnolla tekisin. Opiskelin, koska olin päässyt niin ikään vahingossa sisään ja aihe kiinnosti.

Niinpä puuhastelin pakolliset kurssit pois ja sen jälkeen tein yhden ulkomaan excursion vuodessa.

Pääsin keväällä 2013 Portugaliin Evoran yliopistolle organisaatiopsykologian laitokselle opiskelemaan johtamista, henkilöstöhallintaa ja oppivan organisaation teorioita. Reissu oli monella tavalla mahtava. Se oli pisin aika erossa lapsestani sitten hänen syntymänsä. Tuo excursio herätteli fiilistä, että voisin jonain päivänä joko opiskella enemmän tai vaikka työskennellä ulkomailla. Muistan vielä tuolloin ajatelleeni, että kuolen (tai vähintäänkin nolaan itseni totaalisesti) esitelmiin, jotka jouduin luentosaleissa pitämään. Mutta enpäs sitten nolannutkaan, henkikin vielä pihisee. Kannatti ylittää itsensä ja marssia kaakattamaan oppivasta organisaatiosta täydelle salille.

Keväällä 2014 halusin jo hieman toisenlaista kokemusta. Lähdin Kenian vuoristoon tarkastelemaan paikallisia ekosysteemejä ja pohtimaan ekoturismin mahdollisuuksia siellä. Lisäksi pidimme naisille keskusteluryhmiä ja puuhailimme kylissä. Vietin viikot ilman yhteyttä kotiin, peiliin katsomatta. Teurastimme ruokamme ja elimme kaiken kaikkiaan niissä olosuhteissa ja samoilla avuilla, kuin paikalliset. Ainoana erona oli se, että kyläläiset olivat rakentaneet meille alkeellisen suihkun (jossa vettä tuli kanisterista niskaan) ja aavistuksen privaatimman vessan (joka oli siis laudat ympärillä ja aukko maassa).

Matkan jälkeen olin oppinut ehkä pintaraapaisun siitä millaista on pyörittää projektia Afrikassa. Olin oppinut pintaraapaisun heidän kulttuuriaan ja tapojaan. Kotona itkin ja nauroin vuoron perään. Matka oli ollut yhtä aikaa upea ja ravisteleva. Ymmärsin, miten vähällä ihminen pärjää. Lisäksi ymmärsin, mistä onnellisuus ja hyvä elämä koostuu.

Keväällä 2015 oli vuorossa Sri Lanka. Lähdin sinne tekemään tutkimusta osana isompaa projektia. Oman tutkimukseni tein naisten voimaannuttamisesta. Koulu ei vaatinut minulta enää kovinkaan paljoa. Olihan tuossa opintopisteitä jo ehtinyt kertymään. Sain kuitenkin keskusteltua opettajaltani sekä ylimääräisen vuoden että 15 opintopistettä. Tiesin jo matkaan lähtiessäni, että enempään eivät koulun opintopisteet (eikä opettaja) enää ratkea. Projekti puolestaan toivoi tutkimuksesta noin gradun kokoista suoritusta. Koululle olisi riittänyt 10 sivun raportti (tutkimussuunnitelman ja esseen lisäksi). Näillä matkaan siis.

Lopulta tein lähes täysmittaisen tutkimuksen sekä 40 sivuisen loppuraportin. Enpä voi ainakaan sanoa, että olisin mennyt opinnoissani sieltä, missä aita on matalin. Mutta kuten sanoin – opinnoissa tärkeintä minulle ei missään vaiheessa ollut päämäärä vaan matka. Ja se matka todella kannatti kulkea.

Mutta hei, nyt mä olen valmis! Paperi toki puuttuu ja lopputyökin on vasta opettajalla, mutta valmis! Aika huimaa.

Ja niinhän minä tosiaan ajattelin, kun aloitin, etten enää paljoakaan opiskele. Hupsista, varasin ajan jatko-opintojen pohtimista varten. Ne tosin ottaisivat työn ohella neljä vuotta..hmm..

Kivaa sunnuntaita!