Moi!

Siitä on kuulkaa tovi, kun olen viimeksi blogin parissa puuhastellut. Ihan vieläkään en lupaa säännöllistä ja kovin runsasta postausvirtaa, mutta ehkäpä jo pääsiäisenä tai ihan viimeistään pian sen jälkeen! 

Ihaninta on vihdoin taas huomata itsessäni virtaavaa inspiraatiota ja energiaa. Sitä sellaista, jota ei oikein voi edes estellä tai pidätellä. Mieli selvästi kohoaa yhdessä auringon kanssa 🙂

Elämänilo pulpahtelee sieltä täältä. Herään aamulla innostuneena ja inspiroituneena. Huomaan päivän mittaan pieniä onnenhetkiä, joihin haluan tarttua. Tulee ohikiitäviä ideoita, jotka haluan toteuttaa. On hyvä olla monella tapaa.

Lopputyö söi hetkeksi kaiken liikenevän kapasiteetin. Ja hyvä niin. Sitä tarvittiin, jotta sain työn kiitettävästi kasaan. Helmikuun alussa päätin ihan tietoisesti siirtää kaiken muun sivuun – paitsi siis arjen, perheen ja työt sekä tietysti liikunnan. 

En oikein osaa olla edes harmissani, että muutama hyvä yhteistyö blogin parissa valui sen myötä ohitseni. Ymmärsin erittäin hyvin, että niihin ryhtyminen ja blogin parissa hyöriminen muun elämän kyljessä olisi suoraan leikattu opintojeni etenemisestä. 

Loppua kohden, eli reilun kuukauden jälkeen, toki huomasin, että tuollainen itsensä toteuttamisen sivuun laittaminen alkoi myös syömään naista. Kun elämä pyöri melkoisen kapeaa rinkiä kodin, töiden ja läppärin välillä, saatoin välillä röhnöttää kaikkeni antaneena sohvalla miettien, että tältä mahtaa tuntua lopen uupuneesta ja masennusta koskettavasta ihmisestä – kun tuntuu siltä, että ei irtoa enempää, eikä elämässä ole paljoakaan odotettavaa – kun tiesi, että ensi viikko ja sitä seuraavakin rullaa tismalleen samaa rataa. 

Mutta sitten! Sain työn (ajoittain silkalla sisulla ja raivolla) siihen malliin, että herkesin lähettää sen opettajalle kommentoitavaksi. Ja kun sähköpostiin kilahti viesti, että työ on hyvä. Saatoin heittää pari volttia ja kärrynpyörän perään. En ollut ”raatanut” turhaan. En ollut jättänyt elämästäni kuukautta elämättä sen vuoksi, että olisin tehnyt kuraa. Tiesin, että halutessani pystyn siihen. Ja minä pystyin. Siis en vain lopputyön tekemiseen, vaan siihen, että siitä tuli hyvä.

Ja niinpä ollaan siinä pisteessä, että mieli on keveä ja elämänilo pirskahtelee taas. 

Viikonloppuna iskin lapsen kanssa siemenet multaan ja aloitin kodin kevätsiivouksen. Lisäksi kurvasin kangaskauppaan, kaivoin ompelukoneen esille ja aloitin parveke-projektin. Ostin myös tulppaaneja ja tilasin itselleni ihania, uusia vaatteita. Varasin hammaslääkärin, hierojan ja kampaajan. Suunnittelin kesän ja syksyn matkoja. Juteltiin miehen kanssa läpi kevään ja kesän riennot, joita olisi tarjolla ovista ja ikkunoista. Kuulin myös ihanista opiskelukavereistani, joiden kanssa sovittiin, että tulevat meille toukokuussa viikonlopuksi. Niin ja päätin pitää valmistujaisjuhlat. Ja sain siitä oivan (teko)syyn ostaa vielä yhden mekon.

Blogin tulevaisuuttakin ehdin harmaina arjen hetkinä kyseenalaistamaan. Olin viittä vaille poistamassa koko homman, mutta onneksi jaksoin antaa ajan kulua ja ajatusten kypsyä – ennen kaikkea lopputyön valmistua pois näpeistä. Se ainakin kävi selväksi, että aloitan – kun aloitan – uudella ilolla ja otteella. Olen pyöritellyt mielessäni sanapartta ”New Era” – sitä siis tulossa.