En tullut kirjoittamaan tänne kateudesta tieteellistä artikkelia enkä self-help-tyylistä esseetä lähdeviittauksineen kaikkineen. Sen sijaan tulin kertomaan, mitä olen itse oivaltanut kateudesta – tai ennemminkin sen puutteesta. 

Olen usein kateudesta puhuttaessa pohtinut mikä tunneskaala-ongelma minulla on, kun en tunnista tunnetta itsessäni. Olen kaivanut, mennyt itseeni ja miettinyt peitänkö koko tunteen, koska en halua muka tunnustaa itselleni, että voisin olla kateellinen. Mikä siinä pelottaisi? Onko se kuitenkin jossain siellä, mutta nimeän sen vain toisella tunteella?

Viime viikolla taisin vihdoin ymmärtää asian luonteen. Ei, minä en tosiaan osaa olla kateellinen, sillä 1. en ole saanut lapsuudestani kateuden mallia. Meillä ollaan aina oltu sillä, mitä meillä on ollut ja sen pohjalta on rakennettu onnellinen arki. Se mitä muilla on, on muiden elämää. Minun onneni tulee niistä asioista, joita minulla on. Ja 2. suhtaudun asioihin aivan liian rakentavasti ja ratkaisukeskeisesti. Minulla on kaikki se, mitä omaan onneeni tarvitsen tai jos ei ole, niin osaan joko ratkaista asian tai hyväksyä sen, ettei kaikkea voi saada. Ymmärrän myös erottaa omat tarpeeni muiden tarpeista. 

Jos kaverilla on uusi, kallis nahkalaukku ja hän iloisesti esittelee sitä, niin on helppo olla onnellinen toisen puolesta, jos ymmärtää, että laukku on nimenomaan ystävällesi tärkeä. Ja mikäli yksi laukku nyt jostain syystä nousisi arvoon mittaamattomaan myös minun silmissäni, niin on tärkeää ymmärtää, että minulla on yhtälailla tarvittaessa kapasiteettia ja kykyä ostaa sellainen itselleni. Tai jos haluan käyttää rahat muuhun tai säästää, niin kyllä, sekin on oma valinta. Sama juttu matkailun suhteen – en ymmärrä yhtään sellaista kateellista mankumista muiden lomakuvien edessä. Jos ne niin paljon korpeaa, niin osta lennot ja lähde itsekin. Jos ei ole nyt rahaa, mahdollisuutta tai muuten vaan ei nappaa, niin säästä, juttele töissä seuraavasta hyvästä saumasta ottaa vähän vapaata tai sitten vain hyväksyt, että nyt ei pysty – sinun aikasi tulee ehkä sitten myöhemmin.

On helppoa olla itsensä kanssa, kun elää itsensä näköistä elämää ja tekee elämässä itsensä näköisiä valintoja. Ensisijaisesti on tärkeää hyväksyä itsensä ja ne lähtökohdat, jotka tässä elämässä on saanut. Ei ole myöskään pahitteeksi ajatella, että kaikki on myös sinulle mahdollista, jos ja kun riittävästi haluat. Turha mutista, jos ei jaksa ponnistella tai mikään ei tulekaan ilmaiseksi – usko pois, harvalle ne tulee. Pettymyksiä ja kateutta varmasti vähentää, jos osaa olla realisti itsensä suhteen.

Jos ystävällä on sinun silmissäsi ihana parisuhde ja itse kärvistelet epätoivoisesti sinkkuna, niin ei kai auta kuin ajatella, että et sinä hyvää parisuhdetta ainakaan väkisin saa. Se tulee, jos se on tullakseen – melko paljon varmemmin, jos luovut epätoivoisesta yrittämisestä ja vain nautit elämästä tässä hetkessä. Vauvoja voi tänä päivänä saada ilman miestäkin. Jos oma koulutustaso ei miellytä – opiskele lisää. Jos oma koti on hanurista, niin mieti, mikä siinä mättää. Hanki siivooja tai käy pankissa juttelemassa omista mahdollisuuksistasi ja tee pitkäntähtäimen suunnitelmia. Hyväksy tämä hetki. Ja sen jälkeen menet eteenpäin – kohti omia unelmiasi.

Ei kateudesta kokonaan tarvitse irti päästää, mutta valjasta se hyvin – silloin se potkii sinua eteenpäin, eikä ole tuhoavaa tai lamauttavaa. Toki koko hommassa auttaa hyvä itsetunto ja itsetietoinen luonne. Se voi olla monelle se ensimmäinen tie kuljettavaksi – tie omaan itseen. Kuka minä olen? Mitä minä tässä elämässä haluan? Ja siis todella mennä itseensä – haluanko minä tätä todella vai kuvittelenko muiden odotusten pohjalta haluavani tätä? 

Itse pyrin tekemään oman elämäni suhteen sellaisia päätöksiä, että minun on hyvä olla – pyrin koko ajan eteenpäin ja sellaisiin ratkaisuihin, että ne sopivat minulle.