Vietin tässä justiinsa viikon liiemmin urheilematta, hölläillen. Sille oli ihan pätevä syykin – uusi tatuointi. Siinä, missä ensin ajattelin, että pakkolepo tuottaa minulle vähintään lievää ehkä jopa keskisuurta tuskaa ja ahdistusta, niin se olikin hirmuisen kivaa ja osoittautui tarpeelliseksi.

Viikon aikana tosin ehdin havaitsemaan ja ajattelemaan yhtä sun toista hölläämisen tiimoilta, kuten…

…möllöttäminen ja kotoilu on ihanaa. Päiväunet rokkaa. Rakastan nukkumista.

…mitä ihmiset, jotka eivät liiku tekevät kaikella tällä ajalla?

…kun sitten tokenin tästä kulttuurishokista kaivoin esiin ompelukoneen, maalasin, leivoin, kirjoittelin yhden esseen, soitin ajan kanssa äidille, järjestin vaatekaapin, katselin telkkaria, luin ja sen sellaista.

…kolmen päivän himmailun jälkeen sain hermeettisen migreenin ja loppua kohden niskat tuntuivat kaiken kaikkiaan jumittavan. Mitä ymmärsin? Liikkuminen pitää paikat vetreänä ja muun muassa päänsäryt loitolla.

…koska täysilepo ei selvästi pidemmän päälle toimi minulle, niin tästä viisastuneena lähdin ulos kävelemään ja ryhdyin venyttelemään. Päänsärky ja jumit alkoivat hellittää. Mietin, miten kaamean olon itselleni saisin, jos en liikkuisi ollenkaan pitkään aikaan, ehkä enää koskaan. Pelkkä ajatus siitä, kuinka juminen ja tukkoinen olo siitä tulisi – nope nope nope.

…aluksi myös nukuin huonommin. Ajan kanssa kroppa selvästi kyllä alkoi tottumaan uudenlaiseen menoon ja uni alkoi parantumaan loppua kohden. Tosin ihan lopuksi tuntui, että väsymys alkaa ottamaan niskalenkkiä. Normaalisti olen saanut uutta virtaa liikunnasta, millä muulla sitä voisi saada? En ihan äkkiä keksinyt.

…eli kyllä, pystyn olemaan liikkumatta, mutta en ehkä halua sitä pidemmän päälle. Minulle tulee liikkumattomuudesta kirjaimellisesti huono olo. Eli liikun voidakseni hyvin, ollakseni pirteämpi.

…sain entisestään faktapohjaa väitteelle, jonka täällä blogissa toin ruumiini muodoista kirjoittaessani esiin – jos en treenaa, niin kehoni tiputtaa painoa. Ja niinpä kävi nytkin. Tiputin viikon levolla elopainoa kolmisen kiloa – kaikesta syömisestä huolimatta (ja kyllä, söin todella paljon, voi kai sanoa, että porsastelin ihan huolella).

…tosin keho myös selvästi tarvitsi kaiken sen ylimääräisen energian. Lihakset selvästi kehittyivät ja sekä treenin tulokset että syömäni pizzat ja brunssit asettuivat oikeisiin paikkoihin. Eli itsestäänselvyys: keho tarvitsee riittävästi ravintoa ja lepoa – paljon liikkuvat tarvitsevat välillä vähän pidempääkin lepoa kuin yhden päivän. Kroppa kehittyy levossa. Lisäksi keho (tai ainakin minun kehoni) tarvitsee säännöllisesti nautintoja. Aamen.

…mutta ei siinä. Olo keveni – ihan kirjaimellisestikin – mutta sen saa sitten taas aikanaan salilla takaisin – syömällä sitä en ainakaan saanut, vaikka parhaani tein. Enemmän kuin tuijotella vaa’an lukuja tykkään siitä, että minulla on kokonaisvaltaisen hyvä olla. Nyt tuntuu, että on taas keho mielen kanssa samalla keveysasteella.

…lisäksi sain taas kokea sen kummallisen tunteen, kun jatkuva liike pysähtyy: seisoin suihkussa ja mietin, miksi tämä tuntuu oudolle. Hmm. Kunnes tajusin, että menin suihkuun ihan vain siksi, että piti pestä hiukset ja koska järki sanoi niin. Käyn suihkussa lähes päivittäin, joskus useamman kerran päivässä, mutta se tulee hyvin luonnostaan liikkumisen myötä. Muistin taas, että suihkussa tosiaan käydään muistakin syistä. Tältäkö muistakin ihmisistä tuntuu?

Ja taas mennään, jee!