…eli Malminkartanossa. 

Olen pimenevistä ja lyhenevistä päivistä huolimatta pyrkinyt ulkoilemaan paljon. Raitis ilma tekee ihmeitä ihmiselle. Lisäksi mäkijuoksu on yksi lempilapsistani, sillä tykkään hirvittävän paljon intervalleista. Samasta syystä hakeudun mieluusti kaiken maailman nyppylöiden juurelle ja päälle. Luonnon omia muotoja mukaillen saa luonnollisesti vähän haastetta ja vaihtelua lenkkeihin sekä sykkeiden kanssa leikittelyä.

Lenkkeilin tuolla jätemäellä aikoinaan paljon vaunujen kanssa – vaunut olivat oiva, pikantti lisä ylösnousuun. Vaunuista eroon päästyämme lenkkieni luonne hieman muuttui ja niinpä Malminkartanon mäkikin jäi hetkeksi – tosin myös lievän yliannostuksen vuoksi ja tietysti siksi, että muutimme pariksi vuodeksi pois Helsingistä.

Viime aikoina, erinäisistä syistä, olen jälleen käynyt mäellä muutaman kerran lenkin varrella spurttailemassa. Olin yllättynyt, miten paljon enemmän tuolla tänä päivänä kohtaa ihmisiä. Siellä on ajoittain jopa ruuhkaa. Vielä kuutisen vuotta sitten sain hipsiä vaunuineni melkoisen rauhassa ylös ja alas.

Vaikka olen sosiaalinen ja puhelias, tykkään myös omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Kutsun itseäni mielelläni sosiaaliseksi erakoksi. Kun päivät läpeensä on ihmisten kanssa suht intensiivisesti tekemisissä ja puhuu lähes taukoamatta, on treenaaminen niitä pieniä ja ihania hetkiä, jolloin voin olla ihan vain itseni ja ajatusteni kanssa.

Niinpä etsin myös Malminkartanon mäellä hiljaisen nurkkauksen jota sahailin ylös alas, sillä välin kun muut tungeksivat rappusissa. 

Ihanaa, mutta tähän vuoden aikaan jo melkoisen mutaista ja tuulista puuhaa. Lapsen isä tosin kertoi käyneensä Malminkartanon rappusissa Eppu reppuselässään. Huh. Pitänee ottaa haaste vastaan ja käydä kokeilemassa joskus itsekin.

Toivottavasti pian saadaan lunta, jotta saisimme vähän valoa tähän synkkyyteen ja olisi taas vähän puhtaampaa ja freesimpää puuhailla ulkosalla.