Päätin kirjoitella tänne pienen postaussarjan olettamista ja lausahduksista, joita minulle on jaettu ihmeteltäväksi tässä noin kuuden kuukauden aikana. Eli sinä aikana, jonka olen tiineenä ehtinyt olemaan.

Osia on näillä näppylöillä tulossa neljä ja nyt olisi toisen vuoro. Ensimmäinen koski uusperhettä ja esikoisen unohtamista. Tämän päiväisen aiheen voi jälleen kerran lukea jo otsikosta.

On jokseenkin hämmentävä oletus, että raskauduttuaan naiselta tippuu melkoinen määrä asioita käsistään. Olen kuullut useamman lausahduksen melkolailla näillä sanoilla: ”sä et varmaan enää xxx, koska sä oot tossa tilassa”. 

Joo, mä en juo alkoholia, en tee selkälihaksia salilla vatsallani maaten tai nosta sykettäni enää mielelläni yli 150. En myöskään syö raakaa lihaa enkä paria muuta juttua. Olen lisäksi vähentänyt kahvinjuontini puolikkaaseen kuppiin aamuisin (ja jos oikein villiksi ryhdyn niin toisen puolikkaan päiväkahvilla) ja saatan nukkua hintsusti enemmän kuin ennen.

Mutta noin muuten koen pysyneeni pääni sisällä hyvinkin samanlaisena ihmisenä kuin ennen tätä siunattua olotilaa. Ja kiitollisena voin myös todeta, että olen pysynyt fyysisesti oikein hyvässä toimintakunnossa. Valvoakin jaksan, jos siihen on hyvä syy ja omaa tahtoa.

Koen itseasiassa olevani oikeinkin leppoisen iloisella ja sosiaalisella tuulella suurimman osan aikaa.

Ilme täys kymppi! Mutta kyllä, hyvin olen vielä ponnistanut pötsistäni huolimatta.

Eniten olen kuitenkin ”tyrmistynyt” siitä, että ilmeisen yleisesti ajatellaan, ettei raskaana enää pidetä hauskaa. Ja raskaana ollessaan sitä myös mitä ilmeisemmin muuttuu jonkinlaiseksi muumimammaksi, joka haluaa vain olla lasten kanssa, kotoilla, mennä nukkumaan aikaisin ja puhua vain lapsista ja vauvoista sekä hautoa omaa taimentaan pyhässä rauhassaan.

Olen useamman kerran kuullut, että koska olen raskaana voin varmasti ottaa illan tullen kerta toisensa jälkeen lapsenvahtivuorot tai ylipäätään kaiken sen hoitaakseni, mikä tehdään sitten kun oikeat bileet alkavat – ”koska ethän sä kuitenkaan voi hauskaa pitää/juoda/lähteä baariin/tanssia ja nauraa/sosialiseerata tai mitä se loppuilta nyt sitten vaatisikaan – kyllähän sä tiedät”. Että sitä raskaana(kin) nauttisi olostaan ja juhlista – ei, eihän se nyt hyvänen aika ole vaihtoehto.

Aha. Aijaa. Niinkö. No en kyllä ihan tiiä.

Onneksi ystävissäni ja tuttavissani on myös paljon heitä, jotka ajattelevat toisin. Olemme miehen kanssa järjestäneet kotonamme useammat hippalot ja illanistujaiset ja meillä kaikilla on ollut niin mukavaa. 

Ehkä tuo ajatusmaailma herättää minussa niin kovin paljon hilpeyttä, koska esikoista odottaessani olen jammaillut ainakin Placebon ja Metallican keikoilla, tanssinut Loosessa ystävieni kanssa ja kiertänyt lapsen isän mukana festareita. Hengasin mm. yhden viikon Pori Jazzeilla bäkkärillä, eikä se nyt niin kovin voimille ottanut. Ennemminkin oli ihanaa olla ja elää täysillä raskauden loppuun asti.

Ajattelen myös, että nythän minulla on vielä loistava mahdollisuus melko simppelisti olla lystissä mukana. Esikoinen on jo pärjäävässä iässä sekä toisinaan myös isänsä luona ja vauvahan kulkee sujuvasti repussa mukana. Vauvan synnyttyä on vasta edessä se aika, kun saatan hanakammin jäädä kotiin – jos en muusta syystä niin silkasta väsymyksestä.

Ja loppuun luonnollisesti tokaisu, että me kaikki olemme yksilöitä ja jokainen raskaus on erilainen. En siis voi puhua kuin omasta puolestani, ajatuksistani ja kokemuksestani.