Jonkin sortin virus se minuunkin iski. Se oli häijy, sillä se ei oireillut oikein muutoin kuin lievällä uupumuksella (ja sitähän nyt on ilmassa syksyisin ihan ilman virustakin). Vihdoin ymmärsin jäädä treenin ja kaiken maailman rehaamisen suhteen lepoon, kun pari kertaa pyöräillessäni töihin tuntui rinnassa ikävä muljahdus.

Kävin lääkärissä ja testeissä – kaikki oli hyvin – mitä nyt imusolmukkeet vähän turvoksissa. JES! Edes täyslepoon ei tarvinnut jäädä, mutta voimakasta rasitusta piti välttää. Sairaslomaakin olisin töistä saanut, mutta en huolinut. Miksi? Kun ei ollut silmin nähtäviä, mitattavia eikä kroppatuntumalta mainittavia oireita ja työkunto ei sinällään ollut heikko. Mitä mä kotona olisin sohvalla maannut tyhjän panttina, sinällään ihan toimintakykyisenä..?

Mutta voi herramunjee sitä riemua, kun uskalsin taas lähteä kokeilemaan juoksemista! Alkuun vähän varovasti askelsin pitkin Kumpulaa, mutta kun juoksu ja olo tuntuivat kevyeltä ja energiseltä niin lisäsin vauhtia pitkin matkaa. Lopulta tuntui kuin olisin suurin piirtein liitänyt kotiin.

Ehkä iloisin yllätys oli se, että vähän pidempi täyslepo oli tehnyt vain ja ainoastaan hyvää. Tästä innostuneena taidan sänsiä viikonlopun aikana vihdoin taas salillekin.

On se kuulkaas mahtavaa olla terve! Sitä aivan uudella tavalla taas arvostaa kykyä liikkua ja omaa terveyttään, mikä ei muuten ole ollenkaan itsestään selvä juttu.