Meinasin tehdä samanlaisen postauksen perheestä kuin tein treeniviikon alkuun eli ”miksi olisin huono perhebloggaaja”. Suurin syy taitaa eittämättä olla se, että lapsestani lässyttäminen puhuminen ventovieraille tai jopa puolitutuille on aina ollut minulle vähän vierasta ja outoa.
Olin odotusaikani töissä päiväkodissa ja luonnollisesti kuulin aamu- ja iltapäivät läpeensä kysymyksiä ja huokailuja ”onko se tyttö vai poika”, ”oletteko jo hommanneet sitä ja tätä”, ”miltä raskaus tuntuu”, ”miten on mennyt”, ”varmasti tosi ihanaa!!” – puhumattakaan niistä lukemattomista (vertaistuki/synnytys)tarinoista, joita sain kuulla.
Vastasin varmasti yhtä hämillisen tönkösti jokaiseen kysymykseen ja small talk-yritykseen. Tuntui todella hämmentävältä, jopa vaivaannuttavalta puhua jollekin (melko tuntemattomalle) siitä, miltä raskaus minusta tuntuu ja miten olemme koko hommaan suhtautuneet – mahassani kasvaa pieni ihmisen taimen, en tiedä mitä on tulossa, mutta otamme vastaan sen mitä tulee. Se tulee ulos tavalla tai toisella ja sen jälkeen me kai kiikutetaan se kotiin ja mietitään, mitä helvettiä tuli tehtyä ja yritetään päästä edes vähän jyvälle, millainen tyyppi se on ja mitä se meiltä haluaa ja tarvitsee.
…ja sieltähän tuli tyytyväinen ja ylisöpö nappisilmä.
Seuraavaksi jauhot meni suuhun neuvolassa. 3kk synnytyksestä neuvolantäti kysyi perhesuunnittelusta. Että ollaanko me mietitty sitä. Menin kotiin huuli pyöreänä ja kysyin Hoolta, että ollaanko me mietitty. No ei oltu. Juurihan me oltiin tultu kättäriltä kotiin yhden kanssa, hyvä, että siitä hämmennyksestä selvitty, ei lähellekään palauduttu. Nytkö pitäisi siis jo tietää milloin puskea toista tulille..? Tai ainakin suunnitella sitä. En minä muutenkaan suunnittele elämääni liiaksi. Asiat kyllä tapahtuu, jos on tapahtuakseen, ihan luonnostaan. On aina petollista suunnitella elämänsä liian valmiiksi.
Karsastin lisäksi pitkään supermammojen seuraa. En todellakaan jaksanut ottaa paineita siitä onko meillä oikeanmalliset ja -väriset rattaat tai muutoinkaan yleisen mielipiteen ja vallitsevan trendin mukaiset ja sallimat pelit ja pensselit. Saatika selitellä, miksi olemme valinneet kuten valitsimme. Ei kiinnostanut puhua lapseni kakan väristä ja koostumuksesta, mahavaivoista, niskapaskoista, imetyksestä ja vauva-ajan harrastuksista ja sen sellaisista. Ne olivat toki arkeani, mutta ei millään asteikolla kiinnostava puheenaihe kahvipöydässä.
..äiti on vähän väsynyt.
Mutta äitiydestä. Istuin ja kiikuin ensimmäiset kuukaudet keinutuolissa ja tuijottelin pieniä nappisilmiä. Rakastuin ensimmäistä kertaa elämässäni aivan uudella tavalla sydänjuuriani myöten – myös lapseni isään, sillä ilman häntä en olisi saanut juuri tuota lasta, juuri nyt. Kohtasin ensimmäistä kertaa kuolemanpelon ja ymmärryksen, että elämä jatkuu minun jälkeeni. Tajusin, että tästä eteenpäin haluan pysyä hengissä ja pitää itsestäni huolta, sillä minua tarvitaan täällä. Minä haluan olla täällä.
Elämällä oli yhtäkkiä muutakin annettavaa kuin loputon hedonismi. Olen istunut puistossa puoliunessa, nukahtanut seisaaltani pinnasänkyyn nojaten, ajanut puolimatkaa mummolaan marraskuussa autonlasi auki pysyäkseni hereillä ja tsekannut keskellä yötä, ettei pehmolelu tai rätti ole kasvoilla ja estä pienen hengitystä. Sydän on jättänyt lyöntejä väliin huolesta, kun en ole ollut lapseni luona. Olen laskenut yhdestä kymmeneen ja kymmenestä takaisin yhteen vain tsekatakseni, että aivot vielä toimivat, edes alkeellisesti. Olen tuskaillut puolikkaita lauseita ja ajatuksia ja yrittänyt hyväksyä, että vauva-aikana ei vaan käydä keskusteluja ydinfysiikasta, kun niitä ei käydä loppuun mistään muustakaan aiheesta. Mutta mitään en haluaisi muuttaa.
Äitiyden ihanuutta on huomata venyvänsä ja jaksavansa kummasti vielä silloinkin, kun ei oikeasti enää jaksaisikaan ja tekisi mieli luovuttaa. Lapsesta ja rakkaudesta lastaan kohtaan saa käsittämätöntä voimaa ja energiaa. Sitä ei jää ruikuttamaan pienestä, organisointikyky moninkertaistuu ja oma napa etääntyy päivä päivältä.
