Meinasin aamukahviini tukehtua, kun luin aamusella lehdestä:

”Jotkut eliittialueilla elävät myös etsivät lapsilleen monimuotoisempaa kasvuympäristöä. Esimerkiksi Helsingin Töölössä ruotsinkieliset perheet hinkuvat kouluun, jossa on erityisoppilaita, jotta lapset kohtaisivat erilaisuutta. Maahanmuuttajat kun ovat alueen ruotsinkielisissä kouluissa vähissä.”

Ihan ensiksi – ovatko nykyisessä koulutusjärjestelmässä maahanmuuttajat lähtökohtaisesti erityisoppilaita? Vai ovatko ne sitä töölöläisvanhempien mielestä? Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että erityisoppilaita ovat nimenomaan erityisiä järjestelyjä vaativat oppilaat – kyse ei siis suoralta kädeltä ole rotukysymyksestä, vaikka maahanmuuttajalapset saattavatkin tarvita hieman enemmän apua mm. kielen kanssa.

Ja joo, onhan se varmasti pohjimmiltaan kiva ajatus vanhemmilta – tarjota pikku Niilolle värikäs ja rikas kasvualusta. Olen minäkin päiväkotivuosinani kuullut vanhemmilta toivetta jos toista, mutta mistä lähtien päiväkotiin ja kouluihin on tullut vanhempia, jotka eivät enää toivo lapselleen vain ”lasta arvostavaa ja lapsen yksilöllisesti kohtaavaa, hyvää ja turvallista hoitoa, kasvatusta ja opetusta” vaan sen perään on tullut lisäksi ”onhan ryhmässä/luokassa varmasti mahdollisimman monta kansalaisuutta edustettuna ja mielellään vielä pari vammaistakin lasta, yksi homokin sopisi joukkoon”? *Tähän pitkä lista kirosanoja* Kun mikään ei riitä ja järki katoaa jonnekin matkalle.

Kuvan lehti ei liity tapaukseen.

Olen minäkin äärimmäisen onnellinen poikani monimuotoisesta päiväkodista ja ryhmästä, mutta mikäli se ei sellainen luonnostaan sattuisi olemaan, niin eiköhän kasvatus ja monimuotoisuus sitten toteutettaisi tavalla tai toisella kotoa käsin..? Helsinki on pullollaan tapahtumia ja mahdollisuuksia kohdata monimuotoisia ja erilaisia perheitä, mikäli se on arvona vanhemmille niin tärkeä toteuttaa. Ja ainahan voi matkustella ja avartaa lapsen maailmaa sitä kautta – kunhan vain poistuu rohkeasti porvarihotellistaan porttia pidemmälle.

Ja ovatko nämä ’töölöläisvanhemmat’ sitten valmiita kyläilemään lapsensa uusien ystävien kotona? Vai onko kyse sellaisesta sopivan kaukaa tapahtuvasta lapsen sivistämisestä, jossa ei itse tarvitse osallistua?

Muistan vieläkin entisen naapurini, todellisen porvarisrouvan, joka minulle silmät kirkkaana jutteli, miten oli tapellut poikansa ”parempaan” kouluun, pois rahvaan joukosta, tiedäthän sä. En tiennyt. Enkä tiedä ja ymmärrä vieläkään. Mikä siinä on, että erilaisuus pelottaa? Ja mikä siinäkin on, että vaikka itse pelkää, niin haluaa karaista lastaan? Eikö voisi ensin itse käydä mamujen kanssa paiskaamassa kättä ja osoittaa lapselle sitä kautta, että he ovat ihan ok. Ja ihan ensiksi – lopettaa puhumasta mamuista ”erityislapsina”. Siitä olisi hyvä aloittaa. UGH.