Pahinta mitä voit tehdä…
Tulipas raflaava otsikko.
Mutta se on myös melko suora pätkä ajatuksestani, joka metron liukuportaissa eräänä päivänä mieleeni salamana iski.
Tallustelin kohti kotia ajatuksiini vaipuneena, kun mieleeni putkahti lause: Pahinta, mitä voit elämälläsi tehdä on tuhlata sitä.
Joo, heti perään toruin itseäni. Ei noin voi ajatella. Sehän on niin yksilöllistä. Eikä se edes oikeasti voi olla pahinta. Vai voisiko? Miettisit nyt nainen ajatuksella loppuun asti, jos tuollaista edes päästät mieleesi.
Kyllähän se usein katkeroittaa ihmistä (mikä on mielestäni turhinta mahdollista aikansa ja elämänsä väärinkäyttöä, kuten on tyhjänpäiväinen vihanpitokin), mutta eikö pahempaa olisi olla vaikka ruma ihminen? Ruma ihminen on poikani termi ihmiselle, joka on..noh..ruma. Eli käyttäytyy rumasti – itsekkäästi, ilkeästi ja piittaamattomasti. Mutta entäs, jos unohdetaan rumuudet, marginaalit, psykopaatit ja sen sellaiset?
Päätin hetkeksi syventyä pohtimaan mieleni sammakkoa.
Hiljalleen ajatus kääntyi mielessäni muotoon: pahinta, mitä voit itsellesi tehdä on tuhlata elämääsi.
Tajusin myös, että se on ehkä minun mielestäni pahinta, mitä minä voisin itselleni tehdä.
Olisi lähes sietämätön ajatus jättää elämäni elämättä. Valua virran mukana, päivästä toiseen. Tehdä asioita, koska niin joku kertoi, että kuuluu tehdä. Liiemmin itseäni vaivaamatta ja haastamatta. Ottaen tarjottimelta pureskelematta valmiiksi rakennetun mallin elämästä.
Pohdimme aikoinaan yhdessä miehen kanssa, mitä vääryyttä ja laiskuutta on, jos ihminen alkaa perustelemaan asioita about näin:
”Enhän minä voi, sillä minulla on perhe ja lapset/ura/syyhy/silmälasit tai akvaario”
”Enkä voi myöskään, koska olen yksinhuoltaja/lihava/keski-ikäinen/sinkku/äiti tai eläkeläinen”
”Eihän minunkaltaiseni nyt voi…”
Kuka sanoo, ettei voi? Kuka on pätevä sanomaan, mitä sinä voit tai et voi? Tai että olet itsekäs, jos teet itsellesi sopivalta ja hyvältä tuntuvia valintoja? Elämä on mielestäni aivan liian lyhyt siihen, ettet muka voisi, jos oikeasti haluat. Aivan liian lyhyt siihen, että jätät itsellesi tärkeitä asioita tekemättä. Ainakin yrittämättä.
Surullisinta on, jos näihin alkaa uskomaan itse. Silloin sulkee itseltään aivan liikaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Elämä kaventuu, ja kaiken lisäksi aivan turhaan.
On muuten harvinaisen totta, että se, mihin uskoo alkaa kasvamaan. Jos uskot, että nyt sinä alat vanhenemaan ja se tuo mukanaan sitä ja tätä, niin kyllä, se aivan varmasti tuo mukanaan sitä ja tätä. Kun ei enää haasta itseään tai usko itseensä, niin kyllähän se jäykistää. Sitten voi sanoa, että no niinhän siinä kävi, kuten ajattelin. Entäs, jos olisit aktiivisesti pyrkinyt kyseenalaistamaan? Edes yrittänyt? Etsinyt sinulle sopivan tavan ja tien? Ollut se pokkuroiva mummo, joka ei suostu asettumaan.
Se minä aion olla.
Mikä on sinun mielestäsi pahinta mitä voi tehdä?