Ravaten kesää kohti

Se on kuulkaas nyt niin, että koko alkuvuosi on kadonnut jonnekin ja nyt aurinko jo lupailee kesää. Lisääntynyt valo ja lämpö ovat luonnollisesti tuoneet mukanaan innostuksen keväästä ja lähenevästä kesästä. Samaan aikaan töissä viikot käyvät vähiin ja yksi jos toinen yrittää juosta hommien rinnalla, jotta kaikki olisi kesälomaan mennessä kunniakkaasti tehtynä. Tuntuu, että väsymystä puskee, mutta ei, nyt ei saa väsyä. Enää reilu kuukausi, sitten voi heittää asialliset hommat koppaan odottelemaan loppukesää ja riehaantua lomailemaan.

Oma mieleni on ollut viime päivinä epänormaalin poukkoileva. Tein tästä mieleni poukkoilusta kahvikuppipsykologina diagnoosinkin. Se on sitä laatua, kun suhteellisen intensiivinen tekemisen jakso on nyt takanapäin – eli opinnot paketoitu – niin mieleni on vallannut hetkellinen tyhjiö – vai pitäisikö sanoa kaaos. Apua. Mitä nyt? Oliko elämässäni joskus jotain muutakin sisältöä? Mitä se muu oli? Ehkä hämmennykseen sekoittuu myös hieman epäuskoa – onkohan kaikki nyt varmasti tehtynä? Joko uskaltaa huokaista?

Nyt, kun on taas kapasiteettia, mielessä vilistää iloisena sekamelskana kaikki ne asiat, joita lykkäsin ja suunnittelin tekeväni, kun olen rutistanut lopputyön kasaan ja voin taas hengittää vapaasti. No, nyt niille olisi aikaa. Mutta mieli vielä tappelee vastaan. En sentään juoksentele ympäriinsä kuin päätön kana ja yritä tehdä kaikkea yhtä aikaa, kaaos ja hämmennys on enemmänkin pääni sisällä.

Nyt ymmärrän entistä paremmin, kun joku kertoo, että tipahtaa tyhjän päälle kun vaikkapa taloprojekti tulee päätökseen. Kun jotain tekee pitkään ja hartaasti, siten, että kaikki muu elämässä siirtyy hetkeksi syrjään, on vaikea yhtäkkiä painaa ”normaali elämä”-nappia ja jatkaa entiseen malliin. Todella pitkistä projekteista ei välttämättä edes ole paluuta entiseen, vaan pitää ryhtyä rakentamaan uutta.

Ja mitäs sitten? Päätin antaa itselleni aikaa. Ei kai sitä heti tarvitsekaan olla omassa, normaalin elämän syrjässä, kiinni ja ajatukset kasassa. Poukkoillaan nyt, kun kerran poukkoiluttaa. Kyllä mieleni tästä rauhoittuu, kun tottuu siihen, että kalenterini on työpäivän jälkeen taas tyhjä eikä sen täyttymistä määrittele mikään tai kukaan muu kuin minä itse ja omat fiilikset. 

Olen lisäksi itselleni tyypilliseen tapaan keräillyt ajatuksiani juosten. Olen juossut rauhallisia, pitkiä lenkkejä. Kuluttanut lenkkipolulla ja metsissä kahdesta kolmeen tuntiin kerrallaan, kuunnellen musiikkia ja välillä ihan vain omia ajatuksiani. Alkuvuosi olikin, sattuneesta syystä, repaleinen myös treenien suhteen. On ollut kiva palailla taas normaaliin, ja vähän säännönmukaisempaan menoon.

Kivaa viikonloppua ja jaksamista kevään kiireisiin!