Rikkinäiset ihmiset
Viime aikoina olen taas kirjoitellut yhtä jos toista hömppää, niitä aiheita olisi nytkin pilvin pimein. Voisin kirjoitella perjantaisista pikkujouluista, joulukorteista, joihin vihdoin keksin kivan idean ja joita aloin pakertamaan eilen, ystävistä, reippailuistani, lopputyöni etenemisestä ja jutuista, joita olemme perheenä puuhailleet – kivoja yhtä kaikki.
Sen sijaan – tai siis kaiken tuon mukavan puuhan ohessa – mielen päällä on pyörinyt syvällisempiäkin aiheita. Olen pohtinut tätä elämää, sen ilmiöitä, kerroksia ja syvyyksiä niin lenkillä pöristessäni, autolla ajaessani että iltaisin lapsen nukahdettua – arkisten asioiden sivussa. Minulle on lähes elinehto, että saan tilaa omille ajatuksilleni. On lähes meditatiivista saada viikkoonsa riittävästi aikaa tai senlaatuista toimintaa, että voi antaa ajatusten syntyä ja viedä mennessään. Usein musiikki ja etenkin jollakin tapaa puhuttelevat lyriikat tuudittavat ajatuksiani.
Olen esimerkiksi pohtinut jo vuosia ihmisten eheyttä ja rikkinäisyyttä – ihmistä kompleksisena kokonaisuutena, joka koostuu niin monista ristiriitaisista ja yksilöllisistä tekijöistä, asioiden suhteista ja miten lopulta hyvinkin pienet tekijät määrittelevät meitä, saavat meidät toimimaan ja tuntemaan, asettamaan asioille merkityksiä. Olenkin tainnut kertoa, että suurin intohimoni on ihmiset. Tarkkailen ja teen havaintoja ympäristöstäni lähes poikkeuksetta. Se on niin minussa, sisäänrakennettuna, että teen sitä suurimman osan ajasta ihan huomaamattani. Tiedän olevani tarkkasilmäinen mitä tulee ihmisiin. Työssäni se on ehdottomasti vahvuus. Näen asioita, joita muut eivät näe tai eivät välitä nähdä. On niin paljon helpompaa olla näkemättä.
Minua nimenomaan kiinnostaa ihmisissä se, mitä he eivät tuo julki, eivät välttämättä osaa itsekään itsessään koskettaa. Pienistä eleistä, olemuksesta, sanavalinnoista ja mikroilmeistä ja –eleistä huomaa asioita, joita ihminen yrittää tietoisesti tai tiedostamattaan piilottaa. Se voi olla pieni kipu tai pelko, joka vilahtaa kasvoilla toisen sanoista tai teoista, se voi olla uupumusta, jota yrittää pirteydellä verhota, naurua, jolla peitetään hermostuneisuutta, jopa suurempia tunteita, kuten surua, katkeruutta tai vihaa. Tai ihan vain tahaton ilme tai ele, joka paljastaa palasen aitoa tunnetta ja ajatusta.
Niin ja siitä eheydestä – olen viime aikoina sitkeästi palannut pohtimaan sitä, että meistä jokainen on enemmän tai vähemmän rikki. Täydellisen ehjää ihmistä ei ole olemassakaan. Jokaisella meistä on pieni (joillakin isompi) piste sielussamme, johon kenelläkään ei ole koskemista – ainakaan ilman meidän lupaamme. Sitä voisi kai kutsua omaksi heikoksi kohdaksi. Tai ei kai sen heikkouttakaan tarvitse olla..? Olisiko kipeä tai arka kohta parempi? Se on jotain, mitä joko toiset ovat joskus määritelleet tai sellaista, jonka olemme itse kasvattaneet tai joka on elämämme aikana syystä tai toisesta kasvanut kipeäksi asiaksi.
Mielestäni juuri tämä rikkinäisyys ja rajallisuus on ihmisessä kiehtovaa. Se erottaa meidät muista, tekee meistä meitä, oman itsemme. Joo, olisihan se ihanaa olla täydellinen, totta kai. Mutta toisaalta, olisihan se vähän tylsää, eikö? Lisäksi muiden rajallisuuden ymmärtäminen on myös helpottavaa. Jokaisella meistä on omat taistelumme. En ole koskaan ollut kateellinen tai katkera ihminen, mutta tämän oivalluksen myötä se vähäkin on karissut. Kun näkee asioiden taakse ja laittaa asioita mittasuhteisiin, niin yllättävän moni asia avautuu uudessa valossa. Yhdellä voi olla sinun silmissäsi upea ura, mutta sellaiset harvoin rakentuvat ilmaiseksi – se on saattanut todellisuudessa tarkoittaa kasoittain töitä, kivojen juttujen joukossa varmasti tylsääkin puurtamista, uhrauksia ja stressiä, perhe-elämän rakoilua tai jopa sitä, ettei parisuhde ole mahtunut kuvioihin lainkaan – tai sitten se on toiselle täydellinen, sinulle ja luonteellesi se ei välttämättä sopisi. Lisäksi on hyvä muistaa, että ne täydellisinä näyttäytyvät lapsetkin kiukuttelee, kiljuu ja uhmaa, siistein ja tyylikkäin koti on joskus sotkuinen, upeimmatkin merkkilaukut pitää jostain maksaa. Ihana, pitkä parisuhde on todellisuudessa koluttu muutaman montun ja kriisin kautta ja toisen upea kroppa ja luistava treeni voi sekin joskus tuntua pakkopullalta ja puurtamiselta – ainakin sen eteen on tehty töitä ja uhrauksia, ilmaiseksihan ei sellainen(kaan) tule.
Ja se, mikä on toiselle ihanaa, voi toki näyttäytyä unelmalta sinullekin, mutta olisiko se sittenkään niin kivaa kävellä toisen kengissä – että jos sitä kuitenkin etsisi omiin jalkoihin sopivat popot ja polut – siinä, missä joku on päättänyt kiskoa itsensä kuudelta aamu-uimaan kylmään veteen, voi itse päättää nauttia lämpimän peiton alla tunnin enemmän unta. Tai jos toinen saa tonnin tai kaksi enemmän palkkaa, mutta on ottanut siten myös vastuuta, niin voihan sitä aina nauttia siitä, että itse voi neljältä lopettaa päivänsä ja lähteä kotiin. Joskus on hyvä palauttaa mieleen todellisuus. Ei superihmisiä ole olemassakaan. Esikuvia on aina hyvä olla, mutta myös realismi kannattaa pitää matkassa mukana. Ja aina voi itse tehdä omia päätöksiä. Jos oma sipsin syöminen ahdistaa ja toisten liikuntainto herättää kateutta ja muita synkkiä ajatuksia, jopa niin pitkälle, että piilottelet heidät feedistäsi, niin olisiko vaihtoehto tehdä asialle jotain? Jos kaverin iso liksa kirpaisee, niin voisiko sitä ehkä itsekin edetä uralla, opiskella lisää? Tai sitten hyväksyä asia, ellei energiaa riitä pysyvään muutokseenkaan.
Ja vielä lopuksi takaisin oivallukseen, johon siis päädyin joskus synkkinä sinkkuaikoinani (ei ne nyt niin synkkiä aikoja muistaakseni olleet). Tajusin, että tässä kaupungissa, tällä maapallolla tallustaa perä jälkeen rikkinäisiä ihmisiä – tavalla tai toisella. Me kaikki piilotamme ja peittelemme jotain. Joku peittelee isoja asioita, kuten rikkinäistä tai tunnekylmää lapsuutta, päihdeongelmaista isää tai äitiä, väkivaltaa, synnytyksen jälkeistä masennusta, mieleltään sairastunutta läheistä tai vaikkapa villiä nuoruutta, rikosrekisteriä ja velkojaan. Jotkut sitten pienempiä asioita, kuten ohuita hiuksia, syötyjä kynsiä, heikkona hetkenä mässäämään sortumista, huonoa parisuhdettaan, musiikkimakua, mieltymystään eineslihapulliin tai jotain muuta, itselle tai kuvitellusti muille arkaa tai noloa asiaa, mitä niitä nyt sitten maan ja taivaan välillä voi olla.
Ja voihan asiat totta kai olla myös niin hyvin, että on olemassa muutamia ihmisiä, joiden edessä uskallamme olla täysin omana itsenämme. Ei tarvitse piilotella juuri mitään – uskaltaa näyttää vahvuutensa ja heikkoutensa, omat pienet virheensä ja tietenkin myös onnistumiset. Mutta siihen tarvitaan raudanlujaa luottamusta ja rutkasti rohkeutta ja uskallusta. On pelottava paikka kohdata ihmisiä ja alkaa vetämään rajoja ja viivoja sen suhteen, kuinka paljon itsestään haluaa kyseiseen suhteeseen antaa. Ja lauloihan sen jo aikoinaan Don huonotkin: ”kaikkein vaikeinta on luottaa, mutta ilman sitä ei mitään saa”.
Tulipa tästä pitkä kuin nälkä vuosi! Eli aika loppusanoille: moni kakku päältä kaunis – ei sovi unohtaa, että tärkeintä on kuitenkin se, mitä sisällä on. Tarkkanäköisyyteni ja herkkyyteni tulkita muita tulee isältäni perintönä, joten se tuntuu käyvän aikalailla itsestään minulta. Ainoa asia, minkä olen osannut tämän ”ominaisuuteni” tiimoilta nimetä on se, että en niinkään kuuntele sanoja, joita ihminen tuottaa, katson niiden ympäriltä. Jos haluaa kuulla ja nähdä totuuden, ihmisen sieluun, on katsottava silmiin, luettava rivien välistä. Silmät harvoin valehtelevat. Tässä kohtaa lienee syytä mainita pois psykopaatit, ne ovat aivan oma lukunsa. Ja totta kai aina on olemassa faktoreita, joita ei tiedä eikä voi siten aukottomasti ymmärtää toisen ihmisen motiiveja ja sielun syövereitä. Harvoin on onneksi tarvekaan ihan niin syvälle sukeltaa ja ymmärtää. Olenkin tehnyt viime aikoina töitä sen eteen, että sisäistän ja hyväksyn tuon – on olemassa asioita, joita en vain voi absoluuttisesti ymmärtää. Ja sehän meissä ihmisissä juuri kiehtovaa onkin! Olemme tiedettä, joka kehittyy, muuttuu ja jatkuu – ei tule valmista.
