Saako elämästä nauttia?

Olen loka-marraskuusta asti pistänyt merkille, että suurin piirtein joka puolelta kuuluu ”kiire, kiire, kiire!” ja seuraavasta välistä ”vali, vali, vali!”. Ei ole kerta eikä kaksi, kun ollaan isommalla jengillä pohdittu, miten kaikki tuntuvat nyt – juuri tänä syksynä – olevan poikkeuksellisen puhki ja poikki. Ollaan vuoron perään melkoisen monella eri areenalla tsempattu toisiamme sekä jaksamaan että pitämään huolta omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Voi olla alanvalintakysymyksiä (ja selvästi ystävien, tuttavien ja elämän valintakysymyksiäkin), että näin on. Mutta oli miten oli, näppituntumalta sanoisin, että puhki ollaan oltu yhtä kaikki.

Kuva liittyy kirjoitukseen vain siten, että puhki ja läkähdyksissä ollaan.

Koska ympärillä on ollut toivottomuutta sekä kiireen että väsymyksen ja kaiken niiden mukanaan tuomien lieveilmiöiden alla, on ehkä tuntunut ajoittain siltä, että ainoa sallittu mielipide on yhtyä samaan. Kun itse kuitenkin melko pian kyllästyin tähän ja päätin ottaa niskasta kiinni, lopettaa valittamisen ja sen sijaan tehdä hommia paremman ja rennomman arjen eteen ja nähdä myös onnistumiset ja hankkeiden etenemiset – ne pienetkin askeleet, on tuntunut siltä, että suurinpiirtein vittuilen muille.

Onko se niin, että jos menee hyvin, tai ainakin haluaa kiinnittää huomionsa ennemmin hyviin ja toimiviin juttuihin, on parempi vaieta? Jos joku valittaa elämänsä ankeutta, onko ainoa oikea vastaus todeta, ettei itselläkään nyt niin häävisti mene. Miten on päädytty siihen, että kaikki hymyävät ja elämästään nauttivat ihmiset ovat täällä vain muistuttamassa kuinka kurja oma tilanne tai elämä on.

Tämä kuva liittyy tähän hommaan vain siten, että tässä nautin elämästä. Enkä siitä huolimatta haluaisi kenenkään muroihin pissata.

Jokunen saattaa pitää itseään lähinnä realistina, jos toinen hehkuttaa uutta avio-onneaan ja itse kokee tarvetta kommentoida, että ”odota vaan, kyllä se siitä kuule onnettomaksi arjeksi vielä muuttuu”. Muuttukoon, mutta onko liikaa vaadittu, että antaisi toisten olla edes hetken naurettavan onnellisia? Tai miten olisi tuoreille vanhemmille vilpittömät onnet sen sijaan, että on pakko sanoa ”voi kuule, tuo on sitten niin raskasta aikaa. Odotas ku sille iskee kunnon uhma päälle”. Miksi aivan liian moni kokee onnelliset, elämäänsä tyytyväiset ihmiset jonkinlaisena uhkana? Miten jonkun toisen onni voi uhata sinun elämää? Kertokaa te, jos ymmärrätte, sillä minä en ymmärrä.

Minä ainakin saan voimaa onnellisista ihmisistä ja tulen entistä iloisemmaksi, kun näen muidenkin voivan hyvin. Surullinen ihminen saa minutkin surulliseksi ja toivomaan, että hän voisi paremmin ja että voisin auttaa. Tuntuisi siis nurinkuriselta toivoa muille epäonnea – sehän imaisisi minutkin suuhunsa.

Ja semmoinen vielä, että naurettavaa tästä tekee ehkä juurikin se, että aika moni tuntemani elämäänsä tyytyväinen ihminen on tehnyt töitä onnensa ja elämänsä eteen. Tai jos nyt ei töitä, niin he eivät todellakaan pidä sitä itsestäänselvyytenä. He elävät itsensä näköistä elämää, tekevät itselleen tärkeitä asioita ja ovat tietoisesti pyrkineet elämäänsä siihen suuntaan viemäänkin – eivät feikkaa irl eikä somessakaan onneaan – kunhan elävät elämäänsä. Paras onnen tae on se, ettei vertaile omaa elämäänsä muiden elämään. Kukaan muu ei voi elää sinun elämääsi kuin sinä itse.

Ehkä se on vain ajateltava niin kuin tähänkin asti – että keskitytään jatkossakin elämään omaa elämää, jaetaan siitä vilpittömästi ja hyvää tahtovasti mitä halutaan ja parhaaksi nähdään – muut tukehtukoon näkkäriinsä, jos niin parhaaksi näkevät. Onhan se niinkin, ettei kukaan meistä onnistu koskaan miellyttämään kaikkia. Tokkopa siihen siis kannattaa kovin paljoa energiaansa edes laittaa.