Tänään on hyvä päivä
Ai että mua naurattaa.
Olin tulossa lounastauon aluksi pukahtamaan tänne, että hengissä ollaan ja mulla on viime aikoina ollut todella hyvä fiilis. Ei ole kyllä tietoakaan marrasmasennuksesta tai muustakaan epätoivosta vuoden kääntyessä pakkaselle.
Ottaen huomioon, että maanantaina automme (diesel, pah) päätti hyytyä pakkaseen kesken työpäivän juuri silloin, kun mun oli tarkoitus lähteä hakemaan lasta päivähoidosta hammaslääkäriin tarkastukseen. Olin ajoittanut koko touhun siten, että ehdin hoitamaan homman riprap ja palaamaan töihin ja seuraavaan tapaamiseen hyvissä ajoin. Lopulta kaikki eskaloitui siihen, että minä odotin järkyttävän pitkään tulevaa taksia ja lapsen isä siirsi omaa palaveriaan, jotta ehti hakemaan tuon meidän herrantertun päiväkodista.
No, hampaat saatiin kuin saatiinkin tarkastettua ja minäkin ehdin juuri ja juuri tapaamiselleni. Auto tosin jäi työpaikan pihaan, sillä se ei enää halunnut liikkua. Kai se vihaa talvea. Bonuksena olin (tietenkin, kuinkas muutenkaan) suunnitellut työviikkoni menot autoon nojaten, joten piti vikkelään järjestää se sopimaan julkisilla liikkumiseen mahdollisimman pienillä damageilla.
Ja nyt – minulla oli ajatuksena lisätä tähän postaukseen kolme kuvaa. Ne osoittautuivat kaikki tärähtäneiksi ja näyttivät tässä näytöllä käsittämättömältä pikselimössöltä. Ajattelin myös linkittää tähän You Tubesta Samae Koskisen Hyvän päivän, mutta ei, sekään ei uppoa eikä toimi linkityskään. Sitä yrittäessäni tämäkin teksti jo kertaalleen pyyhkiytyi pois. Mutta päätin, että en lannistu. En sitten millään. Joo, ensimmäisen maailman ongelmat.
Pikselimössö kuvani
Olen kummallisesti täynnä sisäistä lämpöä, johon tuo viima ei mitenkään pääse käsiksi. Rakastan talvea, rakastan lunta ja raitista ilmaa, tällä hetkellä rakastan jopa tuota raipan lailla piiskaavaa tuulta.
Aamuisin taapertaessani metrolle hymyilen kuin naantalin aurinko ja metrossa istun Samae Koskinen luureissa hangon keksinä. Joka paikkaan mihin saavun, saan kuulla kuinka iloinen ja punaposkinen olen. Eilen iltasella lapioin ääneen nauraen lasten kanssa onkaloita läheiseen lumikasaan ja keittelin lämpimät kaakaot koko revohkalle.
Aivan ihanaa elää (hetki) ilman autoa! Ihanaa elää talvea! Voitteko uskoa? Minä en. Luulin tätä katastrofiksi.
Olen täynnä tarmoa, pusken töitä ja maileja ulos sellaisella tahdilla, etten oikein aina usko itsekään. Kotonakin riittää tarmoa vaikka muille jakaa – olen kiikuttanut kaikki petivaatteet patjoja myöten pakkaseen ja hihkun niiden kylmää raikkautta nukkumaan mennessä. Mitä tämä tämmöinen on? Onko jollain muulla samanlainen energiapiikki?
Joulukuukin tulossa – se on meidän perheen diy-aikaa. Kai siellä ruudun toisella puolella on joku toinenkin intoilija? Ja hei, jos ei ole, niin kuuntele Samaee Spotifyssa. Nyt minä jatkan lounastani, pus.